Marko Lind: Innokas riistanhoitaja!

(voittanut 1990-luvulla mm. Imatra-Ruokolahti riistanhoitoyhdistyksen riistanhoitokilpailun ja useana vuotena sijoittunut kärkipäähän)

Marko Lindin kirjoittamia artikkeleita 1990-luvulla Imatralaiseen Uutisvuoksi lehteen (palstan nimi oli "Riistalla")

* kaikki alla olevat kirjoitukset on julkaistu Uutisvuoksessa 1990-luvulla

Luonnonsuojelu ja riistanhoito (20.08.1996)

Vuosisadan alussa oli vallalla ryöstömetsästys, eikä usein riistakannoista huolehdittu millään tavalla. Se oli aikaa, jolloin metsästä hyödynnettiin riistana merkittävä osa jokapäiväisestä leivästä. Kuitenkin vuosien vieriessä alettiin ymmärtää riistanhoidon merkitys, vaikkakin se alussa käsitettiin lähinnä petojen hävittämisenä. Tähän päivään mennessä vallalla on käsitys siitä, että riistakantojen viihtyvyydellä on pääasiallinen paino. Vajaassa sadassa vuodessa metsästäjäkunta on kokenut valtavan sisäisen uudistuksen, asennemuutoksen. Ei voi muuta kuin olla tyytyväisenä siihen kuinka hyvin tänä päivänä asiat ovat. Me metsästäjät emme silti voi tuudittautua siihen niin kuin Prinsessa Ruusunen nukkuessaan satavuotiseen uneensa.

Yhteistyö

Jo pitkään mielipiteet metsästäjäkunnan ja luonnonsuojelijoiden välillä ovat olleet eriävät. Kuitenkin meillä on yhteinen päämäärä, joka tähtää luonnon hyvinvointiin, niin että voisimme kaikki siitä nauttia, luonnonsuojelijat oleskelemalla luonnossa, nauttien luonnon ekosysteemistä kuvaamisen ja retkeilyn muodossa. Me metsästäjät, riistanhoitajat voisimme kuulakkaana syysaamuna kuulla kansalliskoiramme suomenpystykorvan kiihkeää, innokasta haukkua tai suomenajokoiran monisointuista intohimoista ajoa, joka päätyy onnistuneeseen kaatoon. Luonto ei kuulu vain metsästäjille tai luonnonsuojelijoille. Se kuuluu kaikille. Sen takia metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden tulisi yhdistää voimavaransa ja todella keskittyä siihen, että luonto voi hyvin.

Poikastuotanto tärkeintä

Vallalla on käsitys, jonka mukaan metsästäjät vain riistävät ja hyväksikäyttävät luontoa. Olemmeko nyt unohtaneet ne uutterat miehet ja naiset, jotka vuosi toisensa jälkeen, uutterasti, uhraten omaa kallista aikaansa, arvokkaalla riistanhoitotyöllään ovat aikaansaaneet sen, että monin paikoin lähes kokonaan kuollut riistakanta on uudelleen elpynyt. Tuon työn tuloksena heille ei ole annettu riittävää arvostusta. He eivät kuitenkaan luovuta, vaan jakavat, sillä he ovat kiintyneet luontoon siinä määrin, että he eivät vain puhu, vaan myös tekevät. Heillä on oikea asenne, sillä suurimman nautinnon he saavat nähdessään lintu- tai jänispoikueen hoitamallaan alueella. He eivät laske riistanhoidontyön tulosta ihmisten arvostuksessa, vaan todellisessa päämäärässä, poikastuotossa. Minä uskon, että luonnonsuojelijoilla niin kuin metsästäjilläkin on toisilleen paljon annettavaa. Vain siten voimme päästä tilanteeseen, jossa luonto voi hyvin.

Oikea metsästäjä – riistanhoitaja

On toki totta, että kaikki metsästäjät eivät anna itsestään kuvaa, joka olisi eduksi harrastajakunnallemme. Oikean metsästäjän, toimivan riistanhoitajan, ohjenuora onkin: jos otan niin annan, ja jos en anna niin en ota. Silloin tällöin voisi olla ottamatta vaikka antaisikin. Ja tällainen metsästäjä ei myöskään ylpeile saalispaljoudessaan vaan pikemminkin kuinka on voinut vaikuttaa riistakantojen suuruuteen positiivisessa mielessä. Hänellä ei ole näyttämisen tarvetta, vaan hän tietää oman paikkansa luonnon ekosysteemissä. Toki tällaisen ”oikean metsästäjän” saalis saattaa joskus olla huomattavakin, mutta nimenomaan vain silloin, kun hänen pitkäaikainen työnsä riistan hyväksi on antanut runsaan sadon. Hän luo riistanhoitotyöllään, joka usein tapahtuu vaatimattomissa olosuhteissa, sellaisen toimivan lisäruokinnan, joka edesauttaa riistakantoja selviytymään Suomen kauniista, mutta joskus ankarasta talvesta. Hän on valmis uhraamaan omaa kallista aikaansa, eikä hän pihistele myöskään rahakukkaronsa nyörejä kun on kyse riistakannan viihtyvyydestä.

Metsästäjän suhde maanomistajiin

Monet maanomistajat, jotka ennen ottivat jokapäiväisen leipänsä metsästään kaatamalla metsää, ajattelematta ollenkaan mitä se vaikutti riistakantoihin ja niiden hyvinvointiin, ovat tänä päivänä mitä kovimpia luonnon puolestapuhujia. Tänä päivänä he jättävät omistamilleen alueille paikkoja jossa tietävät riistan viihtyvän. Heille ei enää ensisijassa merkitse taloudellinen hyvinvointi, vaan heille on muodostunut kaikkein tärkeimmäksi ympäristö jossa elämme. He ymmärtävät, kun luonto voi hyvin niin siinä samassa ihminenkin. Riistakannan ehkäpä tärkein tekijä onkin järkiperäinen metsänhoito, joka myötäilee luontoa ja sen vaatimuksia. Tällainen maanomistaja, jos hän ei itse ole metsästäjä, vuokraa alueensa joko seuralle tai yksityiselle, joka harrastaa riistanhoitoa. Maanomistaja järkevänä luonnosta pitävänä ihmisenä ymmärtää hyvin sen, että riistakannat eivät saa muodostua ylisuuriksi, sillä hän tietää, että silloin tulevat taudit jotka tuhoavat riistakannan minimiin, ja nuo samat taudit voivat tarttua ihmisiin ja kotieläimiin. Tuo oikea luonnonsuojelija, maanomistaja hyväksyy myös alueellaan pienpetojen pyynnin. Sillä hän tietää että korkeat kettu- ja supikoirakannat vähentävät riistan pesintäaikana huomattavasti niin lintujen kuin jänistenkin poikasia. Maanomistaja puolestaan samoillessaan metsässään pääsee ikään kuin yksinoikeudella nauttimaan vemmelsäären hiljaista rapinasta sen juostessa polun poikki hänen edestään.

Marko Lind

Outo jänismetsästäjä! (marraskuu -97)

Aamulla aikaisin herättyään ja kahvit keitettyään suuntaa ajokoiramies autonsa ratissa kohti metsästysalueitaan. Takapenkillä koira liikehtii levottomasti ja välillä vingahtaen ilmoittaa isännälleen, että intoa on. Perille saavuttuaan isäntä saattelee koiransa pienten rapsutusten kera pellon laidalle, jossa hän uskollisen metsäkaverinsa päästää irti. Nyt eletään ajokoiran tähtihetkiä. Luonto on hiljainen ja tyyni. Usva pellon yllä luo satumaiset olosuhteet ja niistä metsästäjä nauttii täysin siemauksin. Kotvan odoteltuaan alkaa mies liikehtiä levottomasti. Kaivaa tutkan taskustaan ja ihmettelee kun ei jo mitään kuulu. Saatuaan tutkalla selvyyden siitä, että kyllä se koira siellä parhaansa touhuaa, hän laittaa tutkan taskuunsa ja avaa reppunsa aikomuksenaan juoda ajankuluksi kahvit. Juuri kun hän on avaamassa termospulloaan kajahtaa metsästä kiihkeä, intohimoinen ja kuuluva haukku. Voi tätä ihanaa elämää ,ajattelee mies ja kävelee nopeasti lähimpään metsäteiden risteykseen tietäen vanhana kokeneena konkarina, että sieltä sen jäniksen kohta pitäisi jo tulla. Ajo käy kiihkeänä, se kiertelee mäkien takana, välillä on hiljaista ja sitten ajo kääntyy kuulijaansa kohti. Sydän rinnassa tykyttäen mies odottaa ja odottaa. Ensin näkyy korvat ja sitten ilmestyy aikuinen iso jänis, lähestyen tietä pitkin. Ottaen hatun pois päästä mies toivottaa jänikselle hyvää matkaa. Jänis kääntyy ihmetellen pois ja loikkii kiireesti metsään, vilkaisee vielä kerran kuitenkin taakseen- ikään kuin kummastellen häviten metsän sekaan.

Kohta tulee koira, läähättäen ja nenä tiessä kiinni yrittää selvittää jäniksen kepposta. Tultuaan lähelle isäntäänsä, kiepsahtaa ympäri ja tavoitettuaan selvän jäljen, haukahtaa epävarmasti. Takaansa koira kuulee vielä isännän huutavan: ”Olet kolme minuuttia jäljessä”. Koiransa näköpiiristään kadottanut metsästäjä raapustaa kynällään jatkoaikaa koskevia merkintöjä ja myhäilee tyytyväisenä koiransa Kreivin työskentelystä.

Tälle metsästäjälle ei tärkein ole saalis, vaan tärkeintä hänelle on koiransa ulkoiluttaminen ja treenaaminen. Kuunneltuaan pari tuntia koiransa sitkeätä ja kiihkeää ajoa, hän laittaa koiransa hihnaan, taluttaa sen autolle ja lähtee onnellisena kotia kohti. Matkalla hän rapsuttaa koiraansa sanoen: ” Seuraavissa ajokokeissa me sitten näytämme, kuka on kunkku”. Koira lipaisee isäntänsä kättä merkiksi siitä, että asia on ymmärretty.

Tämä isäntä ei ole mikään paukkuahne. Hänelle ei ole tärkeintä kotiin viemistä jänispaisti vaan ajokoekortti, joka on täytetty jälleen täyteen ajominuutteja. Toki hänellä haulikkokin on ja sillä joskus saalistakin ampuu, mutta vain silloin kun jäniksiä on runsaasti. Ja silloinkin hän tyytyy ampumaan poikasjäniksiä tietäen, että aikuisten mahdollisuus selviytyä tulevasta talvesta on paljon parempi. Tämä metsästäjä säälii itse asiassa niitä raukkoja, jotka ampuvat heti kun jäniksen näkevät. Paukkuahne metsästäjä omilla toimillaan kertoo vain sen että hänellä on niin huono ajokoira, että jos se raukka kerrankin saa jäniksen liikkeelle, niin tulee se toki ampua, jos jänispaistille sinä vuonna meinaa päästä. Tämmöinen metsästäjä on häpeätahra ja tällaiset ns. metsästäjät tulisikin tavalla tai toisella pystyä poistamaan kallisarvoisilta ja kauniilta metsästysmailtamme. He kun häpäisevät metsästyskulttuuriamme.

Nuoret mukaan metsälle!

Yleisessä tiedossa on, että metsästäjäkuntamme on ns. ukkoutumassa. Syitä tähän on varmasti monia. Yksi syy on varmasti niissä vanhoissa metsästäjissä, jotka eivät halua antaa tilaa nuoremmille. Syynäkö lienee kateus vai väärä ylpeys, en tiedä, mutta väärin näin on toimia. Nuorisolla on paljon intoa ja hyviä ehdotuksia, jos vain kuuntelemme heitä. Meidän vanhempien ja kokeneempien vastuulla on pyrkiä antamaan heille oikeanlaista asennekasvatusta. Meidän tulee kannustaa heitä ja ennen kaikkea viettää aikaa heidän kanssaan metsästyksen ja riistanhoidon muodossa. Jokainen äiti näkee parempana poikansa saapuvan väsyneenä ja onnellisena metsältä kuin krapulaisena ja masentuneena saapumassa öisiltä joronjäljiltään.

Nuoren ihmisen opastaminen hyviin harrastuksiin tulee aloittaa jo pienenä. Eikö vanha sananlasku sano, ”mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”. Meillä on kasvamassa uusi, vahva ja erittäin korkeatasoisesti oppinut sukupolvi. Meillä vanhemmilla konkareilla on suuri vastuu. Meidän tulee toimia niin, että tulevalla sukupolvellakin on mitä metsästää ja ennen kaikkea missä metsästää. Eikä unohtaa sovi, että tästä tulevasta sukupolvesta nousee myös tulevat päättäjät. Se kuinka ensi vuosituhannella ymmärretään metsästystä, on suorassa suhteessa siihen, millaisen kuvan me kasvamassa, kehittymässä olevalle nuorelle tänä päivänä annamme. Tuleeko hänestä metsästyksen vihaaja vai puolustaja.

Marko Lind

Riistaruokintalaitteet tehdään jo kesällä (heinäkuu 1997)

Sen, joka osallistuu riistakannan verottamiseen, tulee myöskin osallistua sen hoitamiseen. Jotta riistaa voi hoitaa menestyksekkäästi, pitää myös olla paikka, jossa sitä hoitaa. Riistaruokintapaikassa pitää taas olla riistaruokintalaitteet. Ruokintalaitteen teko on hyvä ajoittaa kesäaikaan monestakin syystä. Ensinnäkin riistaeläinten tulisi saada totutella laitteisiin ennen varsinaisen ruokintakauden alkua. Toiseksi riistakannalle voi olla vaarallista, jos vahvaakin lisäruokaa tarjoava automaatti viedään kesken ruokintakauden sellaiselle alueelle, jossa ei ole aiemmin hoidettu riistaa.

Kesällä laitteet on helppo viedä

Lisäksi ruokintalaitteen vieminen maastoon on helpompaa kesällä kuin talvella, jolloin metsässä voi olla metrikin lunta. Kesällä on myös aikaa suunnitella ruokintalaitteiden sijoitusta. Ei ole nimittäin lainkaan samantekevää, minne laitteet maastossa laitetaan- oikeanlainen riistanhoitosuunnittelu on, ja sen tuleekin olla tärkeää. Kun esimerkiksi ruokinta-automaattien määrä on selvillä hyvissä ajoin, on huomattavasti helpompaa tehdä töitä sen eteen, että automaateilla olisi talvella myös tarjottavaa. Esimerkiksi heinänteko, riistapeltojen istuttaminen ja lehtikerppujen teko hoidetaan kesällä. Kun kulutuksen suuruus on tiedossa, osataan ravintoa myös säilöä riittävästi tulevan talven varalle. Suomen talven, joka on kyllä kaunis, mutta monelle eläimelle kohtalokas.

Toimivuus ja säänkestävyys

Ruokintalaitteet tulisi tehdä säänkestävästä materiaalista. Ulkonäkö ei sinällään ole pääasia. Kunhan vain muistaa, että laitteiden tulee olla sellaisia, että riistan on helppo popsia niistä jokapäiväinen syötävänsä. Häkkiosan tai viljakaukalon tulisi olla sellaisella korkeudella, ettei se talven tultua jää lumien alle. Toiseksi on ensiarvoisen tärkeää, että ruokintalaitteen katto antaa riittävän suojan, etteivät automaatissa olevat rehut tai vilja pääse kastumaan. Katon tekemisessä tulee huomioida myös materiaalin valinta. Kattoa ei pidä tehdä esimerkiksi pellistä, koska syksyn sateilla peltikattoon paukahtelevat sadepisarat ovat omiaan häätämään lähistöllä olevat riistaeläimet kauaksi. Katon tulisi suojata eläimiä myös petolinnuilta. Kattoa ei tule myöskään sijoittaa liian lähelle maan pintaa, sillä muuten lumien ja kinosten tultua kettujen, näätien ja muiden petojen on helppo yllättää öinen syömäri. Automaatin tulee olla siis toimiva, säänkestävä ja turvallinen. Ensirakentajalle tässä on varmasti paljon muistettavaa, mutta onneksi eräkirjallisuudestamme löytyy hyviäkin valmiita pohjapiirroksia. Kunhan vain muistaa niitä selaillessa edellä mainitut seikat, sillä pohjapiirroksia löytyy joka lähtöön. Mutta tehdessä oppii kokemusten kautta, joten tässäkin asiassa jokainen riistanhoitaja löytää varmasti mieleisensä mallin.

Automaatti sinne, missä eläimetkin

Automaatit tulee sijoittaa luontoon sellaisille paikoille, missä ruokittavat eläimet muutenkin viihtyvät. Uutta automaattia luontoon vietäessä on muutamia vinkkejä, jotka omalta osaltaan houkuttelevat riistaeläimiä automaattien luokse ennen varsinaisen ruokintakauden alkamista. Kun on kyse jäniksistä, niin suolakivi on osoittautunut tärkeäksi. Kivi tulisi asettaa vain muutaman metrin päähän automaatista: kun jänikset käyvät nuolemassa suolakiveä, tottuvat ne samalla automaattiin. Talvella tarjolla olevia lajikkeita olisi hyvä panna tarjolle jo ennen varsinaista ruokintakautta. Jos suinkin mahdollista, niin ruokinnan alkuvaiheessa olisi syytä välttää turhaa liikehdintää automaattien ympärillä. Sen sijaan keskellä talvea eläimet ovat jo niin riippuvaisia automaatista, ettei pieni häirintä, kuten esimerkiksi ajokoiralla ajattaminen, enää häädä niitä toisiin maisemiin. Lintujen rauha on sen sijaan taattu, sillä kanalintujen häirintä ruokintapaikalla on lailla kielletty. Automaattien teko ja oikeanlainen riistanhoitosuunnittelu on aikaa vievää ja joskus rankkaakin hommaa. Mutta tämä unohtuu varsin pian, kun saa huomata, ettei työ ole mennyt hukkaan. Kiitokseksi siitä saa metsästyskauden alkaessa lähteä sellaiseen maastoon, jossa on riistaa siinä määrin, että sitä voi puhtaalla omallatunnolla verottaa. Ei kukaan jaksa tehdä riistanhoitotyötä, ellei rakasta luontoa. Siksi osoituksena rakkaudesta luontoon löytyy vielä tänäkin päivänä miehiä ja naisia, jotka sitkeästi uurastaen jaksavat tätä työtä tehdä. Oikea metsästäjä rakastaa aina luontoa, jossa saa samoilla. Siksi on paikallaan sanoa, että ne jotka eivät riistaa hoida, eivät ole oikeita metsästäjiä, he kun eivät rakasta.

Marko Lind

Näin metsästyskauden alkaessa (elokuu 1997)

Niin kanalintu- kuin jänispoikueetkin tulevat oletettavasti nyt syksyllä olemaan runsaslukuiset. Luonto on siis tehnyt oman osansa ja sen se on tehnyt hyvin. Metsästys pitkällä tähtäimellä saattaa olla osittain vaakalaudalla, jos ottaa huomioon ”Natura 2000” -ohjelman. Sinällään Natura 2000 -ohjelma ei ole ristiriidassa metsästäjä-riistanhoitajan kanssa, koska luonto voi hyvin. Mutta tässäkin asiassa tulee kuulla myös metsästäjiä. Tulevaisuus näyttää, miten siinä käy. Syksyllä 1994 tehtiin Itä-Suomessa erä-Karjalan lupametsästysalueilla kysely, jolla kartoitettiin metsähallituksen virkistyspalveluiden asiakkaiden metsästysharrastukseen liittyviä ajatuksia.

Tässä kyselyssä kävi selville monta ilahduttavaa seikkaa. Kysyttäessä että miksi metsästät, valtaosa harrasti kyseistä harrastusta, koska piti luonnossa liikkumista rentoutumista tärkeimpänä syynä. Kyselyssä selvisi myös, että 84 % metsästi koiraa apuna käyttäen. Ja näiden metsästäjien kohdalla varmaankin tärkeintä metsässä on seurata koiran työskentelyä. Tämä on suorastaan riemastuttava asia ja sen pitäisi nostattaa metsästäjä-riistanhoitajien arvostusta. Metsästyskoirien omistajien keskuuteen on vahvana noussut mukaan koirakokeet, joissa punnitaan koiran metsästysominaisuuksia. Jos pystykorvan arvostuksen merkkinä olikin kuinka monta kanalintua sillä oli ammuttu, nykyään se arvostellaan sen mukaan kuinka se on pärjännyt koirakokeissa. Jos ennen ajokoira luokiteltiin käyttökelpoiseksi metsästyskoiraksi sen mukaan, kuinka monta jänistä siltä oltiin ammuttu, nykyään koira on käyttökelpoinen vain, jos se on pärjännyt ajokokeissa.

Riistan verotuksesta: kanalinnustus

Kun viisas metsästäjä-riistanhoitaja nyt tulevana lintukautena lähtee samoilemaan Suomen kauniiseen luontoon koiransa kanssa, hän ei lähde sinne ryöstämään riistaa, vaan nauttimaan koiransa kanssa niistä antoisista hetkistä joita uskollinen ystävänsä kiihkeillä ja intohimoisilla lintuhaukuillaan hänelle suo. Kun tuo uskollinen pystykorva saa linnusta haukun, metsästäjä ei ala suinpäin haulikoillaan roiskimaan, vaan ensin hän ottaa selville, onko haukussa teeri, metso vai pyy ja onko se uros vai naaras. Ja kyyhöttääkö kenties puussa jo monet vuodet nähnyt vanha konkari vai onko se ensisyksyään näkevä poikaslintu.

Tämä viisas metsästäjä ei kiirehdi turhaan, sillä hän luottaa koiraansa, tietäen että jos lintu karkottuu hänen uskollinen ystävänsä saa sen kyllä uudestaankin haukkuun. Hän katselee puuta virne suupielessään ja huomaa männyn keskikohdalla, lähellä runkoa istuvan koppelon ja sen huomattuaan hän rauhallisesti istahtaa kivelle ja sytyttää piippunsa. Hän ei ole saaliinhimoinen, vaan hän tietää ,että koppelot on jätettävä rauhaan, mikäli meinaa lintuja myös tulevina vuosina pyydystää. Jos oksalla olisi istunut nuori ukkometso, olisi hän sen kyllä tarkalla laukauksellaan reppuunsa tiputtanut, mutta koppeloa hän ei mistään hinnasta ampuisi. Piippuansa tuprutellen hän toki muistelee menneitä aikoja, kun lintuja oli runsaasti ja hänkin silloin tällöin koppeloita ampui, mutta nyt on linnut käyneet niin vähiin, että sama ei kävisi kuuloonkaan. Hän viisaana ja paljon kokeneena tietää, että niin naarasteeret kuin koppelotkin ovat se perusta, jota tulee tarkoin vaalia, sillä vielä tähän päivään mennessä, vaikka kehitys onkin kulkenut aimo askeleen eteenpäin, hän ei ole nähnyt yhdenkään ukkolinnun poikasia tekevän. Säästämällä yhden koppelon, hän säästää seuraavaksi syksyksi 2 – 8 lintua ja vaikka hän ei matematiikassa mikään priimus koulussa ollutkaan, tietää hän että 8 lintua on enemmän kuin yksi. Poltettuaan piippunsa hän läpsäyttää käsiään ja koppelo lähtee vinhasti siipiään räpytellen koira kintereillään ja kohta kumpikin häviävät suomalaisen metsän pimentoon. Luottavaisin mielin hän jää odottamaan uusintahaukkua, joka kohta kajahtaisi, kertoen että mihin puuhun se koppelo nyt oli itsensä parkkeerannut.

Marko Lind

Välittämisen aikaa

Kuononsa ylös nostaen katselee suomenajokoira Kreivi tarhastaan uteliaana isäntäväen jouluisia askareita. Jotain oli tekeillä, siitä kertoi koiran pettämätön nenä. Mutta ei tämä olisi ensimmäinen kerta Kreivin elämässä kun jotain pyrittiin häneltä, isännän uskollisesta metsästyskaverilta salaamaan. Ei, monta joulua oli takanapäin, mutta aina siinä kuitenkin oli jotakin salaperäistä, jotakin kiinnostavaa.

Talon sisältä tulvi kuonoon herkulliset tuoksut. Joulupöytä oli luultavasti jo katettu. Sen koira tiesi kokemuksesta. Kuonon kertoessa taivaallista tuoksuista, sytytettiin talossa joulukynttilät ja sisältä alkoi kuulua iloinen joulumusiikki. Isännän tuntien Kreivi tiesi, että kohta olisi herkuttelun aika. Lumihiutaleiden hiljaa pudotessa avattiin talon ulko-ovi ja isäntä tuli koiratarhaa kohti hihna käsissään. Tarhan oven avattuaan isäntä toivotti koiralleen hyvää joulua.

Nöyrästi Kreivi painoi päänsä alas ikään kuin kiitokseksi joulun toivotuksista ja isäntä pujotti pannan rakastamansa koiran kaulaan ja matka kohti herkkuja notkuvia ruokapöytiä alkoi. Metsästyskoira, ei vain hyvä keino saaliin saamiseksi, vaan todellinen ystävä. Todellista rakkautta, ei vain sanoina, vaan myöskin tekoina.

Kaunis Suomen luontomme on pukeutunut valkoiseen vaippaansa. Pakkasmittari näyttää pitkälle päälle toistakymmentä astetta. Pohjoisesta puhaltava tuuli tuo vielä kylmempää ilmaa tehden talvesta todellisen taistelujen kentän. Taistelujen kentän kaikille niille luonnossamme eläville asukkaille, jotka eivät nuku makoisia talviunia. Yksinäisen kuusen alla värjöttelee suomalainen metsäjänis. Nälissään ja kylmissään. Aivan lähellä, männyn neulasia syömässä on jo kovia kokenut vanha metsokukko. Se nostaa kaulaansa, kuuntelee ja lentää jonnekin kauas. Kupu tällä kertaa täynnä männyn neulasia. Mutta kuka tietää huomisesta.

Pimeys peittää vaipallaan karun luontomme. Vain pöllön huhuilu kertoo kulkijalle, että taistelua ei vielä ole hävitty. Niin, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ollaan tultu metsän jouluun Ei herkullisia aterioita, ei yhteisiä joululauluja. Ei välittämistä eikä auttavaa kättä nälän ja kylmyyden lievittämiseksi. Äkkiä pimeän taivaan valaisee tähdenlento. Metsäjänis katsahtaa taivaalle ja toivoo ihmeen tapahtuvan. Taivas pimenee. Nälkäisenä ja väsyneenä laahautuu jänis makuupaikkaansa yksinäisen kuusen alle. Katsoo vielä pimeälle taivaalle ja toivoo, sitten sulkee silmänsä ja nukahtaa.

Aikaisin seuraavana aamuna metsän hiljaisuuden rikkoo maastoauton ääni. Jänis herää pörinään ja nostaa korvansa. Piilopaikastaan katselee kuinka kaksijalkainen kävelee autoltaan häntä lähelle, ihan parinkymmenen metrin päähän ja alkaa tekemään jotakin omituista. Ensin jokin rakennelma ja sitten vielä katto. Kohta mies palaa takaisin autolleen ja raahaa selässään säkkiä ja sitten tekee saman vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Säkissään lajittelee rakennelmaansa ensin heinät, sitten rehukaalin, omenat ja lopuksi vielä kauran. Sitten mies ikään kuin itseensä tyytyväisenä katselee rakennelmaansa ja äkkiä huomaa siinä samassa jäniksen kuusen alla. Hetken vallitsee syvä hiljaisuus. Mies kuitenkin kääntyy kävelemään autoansa kohden, pysähtyy kuitenkin hetkeksi ja sitten vilkaisee olkansa yli ja huudahtaa: Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta! Jänis ja karu Suomen luonto ja toteutunut toive.

Marko Lind

Supikoiran kevätpyynti (huhtikuu 1997)

Ankarimman talven väistyttyä ja kevätauringon alkaessa lämmittää saattaa tavallinen maastossa liikkuja kohdata hieman epätavalliset jäljet. Jäljen ulkonäkö on hieman isompi kuin kissan mutta hieman pienempi kuin ketun. Ja usein jäljistä päätellen voi huomata kahden eläimen olleen taittamassa taivaltaan lähes rinta rinnan. Liikkeellä ovat olleet supikoirat. Ne ovat ehkä kiimoissaan vaellelleet ja nälissään etsineet jotakin syötävää.

Supikoirat nukkuvat talven eräänlaisessa talviunen ja kevyen horroksen välitilassa. Mutta vähälumiseen talven ollessa kyseessä, supikoira ei välttämättä vaivukaan uneen, vaan viettää läpi talven normaalia tönkijä- elämäänsä . Supikoira on ravinnon suhteen lähes kaikkiruokainen. Se kai omalta osaltaan lisättynä suureen poikastuottoon onkin varmasti ollut tekijä joka on vaikuttanut supikoirakannan räjähdysmäiseen leviämiseen. Alueella missä viihtyvät supikoirat on kanalintupoikue lähes tuhoon tuomittu. Supikoira ei pysty juoksemaan kovin nopeasti joten se ei ole suurempi uhka aikuisille riistaeläimillemme. Mutta munat ja poikaset tuntuvat sen sijaan olevan sille suurta herkkua. Ja joka paikan tönkijänä se usein löytää varsin helposti kanalintujen pesät ja popsiipa se pienet jäniksenpojatkin, kun ne vain kohdalle sattuvat. Joten ihan mistä tahansa riistarosvosta ei olekaan kysymys . Supikoira on kuitenkin verrattain laiska eläin, ja jos saatavilla on haaskoja, se kyllä käyttää tällaiset ”ilmaiset ateriat” mielellään, eikä poistu alueelta ennen kuin koko haaska on syöty. Tämä helpottaa varsin paljon itse pyyntiä.

Koira apuna pyynnissä

Supikoiran lähtiessä liikkeelle keväisin, on sen pyynti varsin helppoa, jos sattuu omistamaan koiran, jolla on kova luonne ja toki on eduksi jos metsästäjällä itsellään on kova kunto. Supikoirien vaellukset kun saattavat olla aika pitkiäkin. Kevätlumien aikaan supikoira on varsin helppo jäljitettävä. Kuitenkin useasti jäljet saattavat johtaa tiheisiin kuusikkoihin ja silloin supinpyyntiin harjautunut koira on ”onnen omiaan”. Supi kun oletettavasti nukkuu jonkin tiheäokaisen kuusen alla ja sieltä se on helppo koiran haukkuunsa saada. Kovaluonteinen koira pitää supin paikoillaan, eikä isäntä tarvitse kuin pienikaliperisen aseen, jolla metsästys saadaan toivottuun tulokseen. Joskus myös jäljet saattavat johtaa heinäladon alle tai vanhaan mäyrän tai ketun luolaan. Tällöin käytössä oleva luolakoira usein pelastaa tilanteen. Mutta tällaisissa tapauksissa harvoin selvitään ilman valtavaa kaivausurakkaa. Sillä harvassa ovat kuitenkin ne koirat jotka supikoiran saavat omin voimin ulos luolasta.

Haaskapyynti

Keväällä supikoirien lähdettyä liikkeelle ne ovat yleensä nälissään. Ne kun ovat koko talven olleet syömättä. Jos metsästäjä-riistanhoitaja on perustanut alueelleen haaskoja, ei lienen vaikeuksia pyytää myöskään supia haaskalta kyttäämällä. Supit kerran haaskalle eksyttyään eivät siitä poistu ennen kuin haaska on kokonaan syöty. Tämä antaa metsästäjälle hyvät puitteet valoisina kuutamoöinä kytätä haaskaltaan supikoiria ja varsin usein päästäänkin hyviin tuloksiin. Myöskin loukkuja keväällä asettamalla saa varsin usein kokea riemunhetkiä huomatessaan loukun lauenneen ja sisällä olevan tuuheakarvaisen supin. Kevätpyynti on mielestäni tehokkain tapa estää supikoiran räjähdysmäinen kasvu. Karvanlaatukin on vielä huhtikuun loppuun mennessä varsin hyvä. On toki syytä muistaa, että supikoirallekin tulee antaa pesimärauha, eli emää jolla on pennut tulee näiltä osin rauhoittaa. Supikoiran pyynti, kun se oikein tehdään onkin mitä parhainta riistanhoitoa ja sen vuoksi suositeltavissa jokaiselle, joka haluaa ylläpitää alueilla hyvät riistakannat.

Marko Lind

Jänisten talvinen tukiruokinta (03.12.2006)

Jokavuotisessa saalismäärässämme jänis näyttelee merkittävää osaa. Se on eniten metsästettävä riistaeläimemme! Usein kiistellään siitä, tarvitseeko vemmelsääremme minkäänlaista lisäruokintaa ja perusteeksi lisäruokinnan vastustajat ovat esittäneet sen, että on alueita jossa ei jäniksiä ruokita ollenkaan ja juuri siellä on runsas jäniskanta. Jopa niin runsas, että ainoa riistanhoidollinen tapa säädellä jäniskantaa on ollut haulikko. Suurimpana pelkona kun tällaisella alueella on ollut ne sairaudet, jotka ylisuuri kanta tuo tullessaan. Tämä on varmasti totta ja itsekin olen käynyt vastaavanlaisilla alueilla toteuttamassa tällaista riistanhoidollista toimenpidettä. Jäniskanta on puolestaan jollakin alueella niin heikko, että jäniksen saaminen saaliiksi ei tulisi kysymykseenkään. Mistä tämä tällainen johtuu ja mitkä ovat ne syyt, joiden vuoksi kannattaa jäniskantaamme hoitaa talvisella lisäruokinnalla.

Metsänhoidolliset vaikutukset

Jäniskannan suuruuteen ehkä suurin vaikuttava tekijä on metsän laatu ja eritoten aluskasvillisuuden runsaus. Järkiperäinen metsänhoitomme tekee usein metsämme puistomaisiksi ja aluskasvillisuus, joka antaa jänikselle suojaa ja ravintoa on poistettu mahdollisimman perusteellisesti. Tässä ollaan jo menossa parempaan suuntaan, sillä on huomattu myös metsänhoidollisesti sekametsien tarpeellisuus. Soiden ja ja metsien kuivaus on puolestansa aiheuttanut sen, että vanhat ravitsevat kasvit ovat hävinneet ja niiden tilalle on tullut uusi, jänikselle vähemmän edullinen kasvillisuus.

Maanviljelyksemme on puolestaan aiheuttanut sen, että pienet pellot pensaikkoineen ovat hävinneet ja tilalle on tullut isot, laajat peltoaukiot ilman pienintäkään suojaavaa kohtaa. Riista on kuin tarjottimella petoeläinten saatavissa. Alueilla, missä tällaisia metsänhoidollisia järjestelyjä ei olla tehty, etenkin jos ne eivät ole ihan asutuksen tuntumassa, on suurella todennäköisyydellä runsas jäniskanta. Ja onkin perusteellista miettiä lisäruokinnan tarvetta tällaisella alueella. Etenkin vielä silloin, jos alueeseen kohdistuva metsästyspaine on vähäinen. Jäniskannan hoitoon kuuluu erottamattomasti niin lisäruokinta kuin pienpetojenkin pyynti. Tällaisella alueella olisikin riistanhoidollisesti keskityttävä lähinnä vain pienpetojen pyyntiin, mikäli se on tarpeellista. Ja on toki tässä yhteydessä, vaikka käsittelemmekin jäniskantaa tuotava esille lintukannan runsaus alueella ja mikäli tältä pohjalta pienpetojen pyynti on perusteltua, on sitä toki syytä harjoittaa.

Lisäruokinnan tarpeellisuus

Alue, jossa metsänhoidollisesti, koskien jäniskantaamme, on tehty vääriä ratkaisuja, jossa on runsaat pienpetokannat ja metsästyspainekin on kova, tulee käsitellä ikään kuin toisessa valossa. Tällaisella alueella riistanhoito, jänisten lisäruokinta kuin pienpetojen pyyntikin nousee arvoon arvaamattomaan. Tutkimusten mukaan jänis käyttää talviravinnossaan yhden yön aikana 3 – 4 eri ravintokasvia. On perusteltua sanoa tältä osin se, että jäniksen ruokinta, jos se perustuu vain kerran talvessa heinien viemiseen ruokintakatokselle, tuskin merkitsee jäniskannan hoitamiseen liittyen niinkään merkittävää osaa kuin ollaan annettu ymmärtää. Päämääränämme tulisi olla se, että pystyisimme tarjoamaan jänikselle sen luontaista ravintoa siinä määrin, että se yhdeltä ruokintakatokselta olisi jäniksen saatavissa. Ruokintakatos olisi hyvä asettaa sellaiselle paikalle missä jäniksien tiedetään muutenkin viihtyvän. Ruokintakatoksen tärkein ominaisuus tulisi olla sen vedenpitävyys ja suojaavuus. On ristiriitaisia näkemyksiä siitä, kuinka tiheään näitä katoksia tulisi asettaa. Ehdoton mielipiteeni asiasta on, että mahdollisimman tiheään. Jos katokset ovat harvassa, niin samalla katoksella käy näin ollen useampia jäniksiä ja tarttuvien tautien vaara näin ollen lisääntyy. Jänisten kerääntyminen samalle paikalle, kerää myös pedot, jotka varmasti vievät oman osansa.

Mitä tarjolle?

Kun on kysymyksessä metsäjänis, niin on huomattava että heinällä ei ole niin suurta merkitystä, vaikka se lienee yleisin lajike mitä jäniksille tarjoillaan. Vaikka heinä hyvin suolattuna kelpaakin, niin se ei kuitenkaan ole jänikselle niin maittavaa kuin esim. sukulaisilleen rusakolle. Jos haluaa päästä hyviin tuloksiin, niin tarjolla on hyvä olla rehukaalia, lehtikerppuja, omenoita, lanttuja, heinää (apila) ja kauraa. Hyvä on myöskin automaatin lähistöllä olla nuolukivi. Nuolukiven tarkoituksena on taata jäniksen riittävä suolansaanti, joka takaa suolatasapainon ja jänis voi käytää enemmän haitta-aineita sisältäviä ravintokohteita.

Eräs hyväksi havaittu tapa on haapojen kaato. Haavat tulisi kaataa pieneen kantoon niin, että haapa jäisi lumen yläpuolelle eikä näin hautautuisi lumeen, josta sitä jänikset eivät saa. Jos vielä alueelle on tehty riistapeltoja ja pienpetojen pyyntiin uhrataan aikaa ja vaivaa, niin karullekin alueelle on näin mahdollista saada hyvä ja terve jäniskanta. Ja hyväkuntoinen yksilö välttyy vihollisilta ja uhkaavilta sairauksilta paremmin kuin nälkää näkevä. Syöttökatoksen tarpeellisuuden kertoo usein hangelle jääneet vemmelsäären jäljet.

Marko Lind

Eräänä pyhäpäivänä (31.05.1998)

Perunat kuorittuaan ottaa mies kauhalla kattilasta kastiketta ja sitä hetken koemaistettuaan pyytää emännältään suolaa. Sinun pitäisi vähän rajoittaa tuota suolankäyttöä, ilmoittaa emäntä hieman huolestuneena ja ojentaa miehelleen pienen purkin. Kulmiensa alta mies vilkaisee vaimoonsa, mutta jo kokemuksesta jättää asian siihen, ei yksinkertaisesti viitsi sanojaan tuhlata.

Kesken suolanripottelun tapahtuu jotain outoa. Mies ikään kuin jähmettyy paikoilleen, sitten raapii päätänsä, laskee suolapurkin pöydälle ja sanoo, se on menoa nyt. Vaimon ihmetellessä on mies vetänyt jo päällistakkinsa ylleen ja oven paukahtaessa ei mökkiin jää muuta kuin hölmistyneen näköinen, jo koviakin miehen kanssa kokenut kanssamatkaaja. Mutta ruokahalut se vei mennessään. Totta vie, ajattelee emäntä ja painuu kiireisen miehensä perään. Kassi olalla matkaa mies kiireisesti metsäpolkua pitkin emäntä kintereillään. Ei siinä jouda juttelemaan. Sen verran kiireiset asiat on nyt kysymyksessä. Ja onhan sitä kolmenkymmenenyhden vuoden aikana jo ihan tarpeeksi juteltu, ajattelee mies ja vauhti sen kuin kiihtyy. Lippaansa alta kyräilee ja huomaa tulleensa määränpäähänsä. Pudottaa kassin olaltaan ja huohottaa kuin maratonin juosseena. Hetken rauhoituttuaan kaivaa mies kassista jotakin. Katsoo sitä kuin aarretta ja asettaa sen sitten noin metrin korkean tolpan päähän. Vaimokin siinä saapuu jo paikalle, huomaa miehen puuhat, ja ei voi olla suustaan päästämättä ihmetystään. "Kolmekymmentäyksi vuotta minä olen sinun hulluja temppujasi sivusta katsellut, eikö niille koskaan tule loppua". Nolona mies käärii tyhjän muovikassin taskuun ja lähtee astelemaan kotia vievää polkua kohti. Mennessään mumisee: "On ne nuo naiset sellaisia, että jos niille kertoisi, ei ne kuitenkaan ymmärtäisi". Keväinen luonto ilmoitti äänekkäästi olemassaolostaan. Kymmenet linnut lauloivat ja luonto tuoksui ihanalle. Vaimo kävelleessään kotia kohti ihmetteli vain yhtä asiaa: Miksi jänisten nuolukiven vienti piti jättää aina näin viimetinkaan?

Jänisten nuolukivien tarpeellisuus

Vemmelsääri ei Suomen kauniista luonnosta suolaa nuolukivien muodossa saa, jollei sitä joku sille tarjoile. Miksi siten ylipäätänsä sitä sille kannattaa tarjolla pitää? Onko peräti niin, että puuttumalla luonnon normaaliin kiertokulkuun teemmekin pahan mokan, jota sitten myöhemmin saamme katua. Vai onko asia jopa niin hassusti, että tässä vaan korjailemme aikaisemmin tehtyjä virheitä. Mielestäni asia on juuri näin. Joskus kauan sitten suomalainen jänis nautti valtavan monipuolisesta ruokavalikoimasta. Sitten tuli aika jolloin esimerkiksi sekametsät eivät olleet suosittuja. Tämä taas puolestaan vaikutti siihen, että valikoima ruuan suhteen väheni. Jänis pakostakin joutui käyttämään paljolti samoja ravintokasveja. Etenkin talvella tällä on merkitystä, kun jänis siirtyy syömään puisevaa ravintoa. Ravinnon yksipuolisuus saattaa aiheuttaa sen, että jänis joutuu käyttämään sellaisia puiden osia, joissa haitta-ainepitoisuudet ovat korkealla. Tämä taas heikentää syödyn ruuan sulavuutta. Ja sen seuraukset saattavat jänisyksilöllä olla katastrofaaliset. Ilman tarjolla olevaa suolaa voi kuolema kohdata shokin muodossa. Suolan sisältämä natrium vaikuttaa niin että jänis voi käyttää enemmän haitta-ainepitoisia ravintokasveja hyödykseen. Toisin sanoen, mitä karumpi alue, sen enemmän tulisi suolaa olla tarjolla. Toki pelkkä suola ei asiaa korjaa, sen tietää riistanhoitaja ja siksi pitää talvella jäniksille tarjoilla automaatistaan käsin valtavaa herkkupöytää, jossa valikoima on todella runsas. Nuolukivellä voi myös houkutella jäniksiä metsästysalueilleen, sillä suolan tarpeellisuutta kuvastaa myös se, että jänikset pitkienkin matkojen takaa tulevat siitä herkuttelemaan. Ainut kielteinen asia koskien nuolukiviä on tietysti se, että ne maksavat. Mutta se ei varmaankaan ole innokkaalle riistanhoitajalle mikään este, vaan pikemminkin hidaste. Sillä jos ei rahaa ole nyt, niin mikä kieltää sitä hommaamasta.

Marko Lind

”Nuoria innostettava riistanhoitotyöhön”(28.07.1996)

Monessa metsästysseurassa nuoret jäsenet joutuvat ensimmäiset vuodet puurtamaan pelkästään riistanhoitotyön parissa. Tällainen menettelytapa saattaa tuottaa itse riistanhoidolle paljon hallaa, koska eläinten ruokinnasta ja suojelemisesta tulee silloin monelle pelkkä pakollinen velvollisuus. Tätä mieltä on imatralainen metsästäjä – riistanhoitaja Marko Lind, joka itse kuuluu Kyläniemen että Ylävuoksen metsästysseuroihin. Lisäksi hän kasvattaa ajokoirista ja pystykorvista apureita lintu- ja jänismetsälle. Uudella asennekasvatuksella pyritään kuitenkin nyt siihen, että riistanhoitotyötä tehdään, koska sitä halutaan tehdä. Työ käsittää loppujen lopuksi vuoden kaikki 365 päivää. Ei siis riitä, että heiniä viedään jäniksille vain kerran vuodessa, Lind sanoo. Hänen mielestään nuoria pitäisi kannustaa ja tukea entistä enemmän niin riistanhoitoon kuin metsästysseurojen toimintaan mukaan. Ne ovat hyviä harrastuksia, paljon parempia kuin kadulla ryypiskely. Metsässä ihminen kasvaa ihmisenä, Lind miettii. Hän tietää, mista puhuu. Lindin muistoissa ovat hurjat nuoruusvuodet, jolloin elämä heitti monesti kuperkeikkaa. Lopulta uskoontulo kome vuotta sitten pisti asiat oikealle tolalle. Olen ollut pienestä asti kova kala- ja metsämies. Uskoontulo muutti kuitenkin suhdettani luontoon enemmän suojelevaksi. Tärkeintä ei ole saalis, vaan metsässä oleminen, metsämies pohtii. Hänen mielestään ihmisen on turha sulkea itseään pois luonnon ekosysteemistä. Luontoa ei auta ollenkaan se, että kaksijalkaiset yksilöt eivät puutu sen tapahtumiin lainkaan Luonto tarvitsee ihmistä samalla lailla kuin ihminen luontoa. Metsästäjiä on pidetty usein luonnon suurimpina vihollisina, mutta se ei ole totta. Harvassa ovat lopulta ne päivät, kun metsässä ammutaan saalista. Kyllä oikea metsästäjä on valmis uhraamaan luonnon suojelulle paljon aikaansa ja rahojaankin Lind toteaa.

Uutisvuoksen tekemä artikkeli

Koira, ihmisen paras ystävä (22.06.1999)

Kahvin ja pullan tuoksu leijailee olohuoneessa makaavan, väsyneen televisionpalvojanuorukaisen sieraimiin, jos nyt kolmeviitosta enää nuorukaiseksi voi sanoa. Kutsukaamme häntä kuitenkin ”kolmeviitoseksi”. Koko yö on taas uutterasti ”kaiken maailman” kuvia kuvaruudusta katseltu ja vasta aamulla on ymmärretty luovuttaa. Niin, laiskaksi ei häntä ainakaan kukaan voisi sanoa, vai voisiko?

Niin kuin kovan maratoonin vetäisseenä on mies uupunut aivan kalkkiviivoille, perheen upouudelle sohvalle. Vain lenkkarit jaloissa kertovat kovasta, hikisestä, jo edesmenneestä urakasta. Vai onko kenties niin, että ollaan katsottu maratonia telkkarista ja ”mukauduttu”, oltu ”hengessä mukana”, että on pitänyt itsellekin laittaa oikein urheiluvaatteet päälle. Arvailun varaan vain jää, kuka kilpailussa oli voittaja? Pokaalia kun ei näy missään. Niin, kahvin ja pullan tuoksu herättää tämän ”nuorekkaan” kolmevitosen. Ja miksi ei herättäisi, onhan takana kova urakka ja vatsa vaatii polttoainetta.

Keittiöön saapuessaan huomaa mies seinällä olevan perintökellon ilmoittavan ”aikaisen aamun” ajaksi jo liki puolta päivää. Aikarautaa sinällään ei oltaisi tarvittu aikaa ilmoittamaan, sillä vuosien takainen ystävä, vaimoksi häntä monet kutsuvat, ilmoittaa kyllä kylmällä katseellaan jälleen kerran sen, että ”myöhäiseksi” taisi taas mennä. Nälissään mies tarttuu vastaleivottuun pullaan ja kahvin kera sen huuhtelee nälkäiseen vatsaansa.

”Ruokahissin” kuljettaessa pullapalan viimeisiä muruja kohti nälkäistä ”elintasomyllyä” kajahtaa ilmoille huuto, joka saisi asiasta mitään tietämättömän tukehtumaan kauhusta vehnäiseen polttoaineannokseen. Mies kuitenkin rauhallisesti, koviin huutoihin tottuneena, jatkaa syömistään niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Monet yhteiset vuodet oppineena, hän tietää, että kyllä se eukko siitä aikanaan rauhoittuu. Mutta kuinka ollakaan, ilmoille kajahtaa toinen huuto, tällä kertaa paljon voimakkaampi. ”Desibelit” keittiössä kulkevat niin korkealla, että vain satumainen varjelus pelastaa tällä kertaa keittiön kolminkertaiset ikkunat särkymiseltä.

Niin, naisen ääni, kirkas ja monisointuinen, niin kuin kiivaasti ajavan suomenajokoiran: ajattelee mies ja edelleen jatkaa syömistään. Samalla kun mies jatkaa yletönta syömistään, palaa vaimo ajassa taaksepäin. Vuosiin, jolloin hänen uljas ritarinsa oli kymmeniä kiloja laihempi ja paljon, paljon, paljon kovakuntoisempi. Voi niitä päiviä! Kovassa kunnosta oli silloin hyötynyt myöskin hän, perheen heikompi astia. Oli se aikaa, silloin yöt eivät menneet televisiota katsellessa.

Huomatessaan miehensä tuon urheilijanuorukaisen, vähät välittävän siitä, mitä hänellä, vaimolla, on asiaa, turvautuu vaimo suunnitelmaan B. Monet yhteiset vuodet miehensä kanssa viettäneenä vaimo on oppinut, että aina tarvitaan ”varasuunnitelma”. Tällä kertaa menettelytapa onkin toinen. Hiljaa hivuttautuu miehensä polvelle istumaan, aloittaa perheen kauniimman sukupuolen edustaja ”lipertelynsä”: ”Kuule, muistatko aikoja silloin ennen? Eikö olisi kivaa elää ne hetket uudelleen?” Kyllä: totta kai, ilman muuta. Kyllähän minä”, jokeltelee mies vastaukseksi ja ihmettelee itsekin kuin ei tukehdu pullanpalaan. Mutta samassa, ikään kuin taikaiskusta ymmärtää mies, mitä elämänkumppani oikein tarkoitti. ”Tottakai, niinhän se onkin”, mumisee mies mennessään eteiseen vetämään takkia niskaan. Siitä juoksujalkaa ulos kohti tarhaa, missä ylisyötetty ja alikuntoinen suomenajokoiravanhus viettelee eläkepäiviään.

Kohta maalaiskylän raitilla kulkee kaksi onnellista, mies ja koira. Vanhuksia molemmat ”omassa sarjassaan”, mutta kuitenkin matkalla kohti nuoruuden lähdettä. Molemmat palaamassa ajassa taaksepäin, aikoihin jolloin ”metsä raikui” koiran lennättäessä kovakuntoisena jänistä isännän iloksi. ”Kyllä vaimo, tottavie, oikeassa oli, kas kun en sitä aikaisemmin huomannut”, juttelee mies koiralleen. Kotona vaimo jo innokkaana odottelee miestänsä kotiin, vaan kun ei kuulu, ei näy. Kello on jo paljon ja huokaillen katsoo hän ikkunasta odottaen näkevänsä rakkaan miehensä tulevan ”entistä ehompana” heidän lemmenpesäänsä. ”Ymmärsiköhän se nyt varmasti, että mitä minä tarkoitin” ajattelee vaimo ja siirtyy olohuoneen puolelle, napsauttaa television auki ja nukahtaa perheen upouudelle sohvalle, eikä ymmärrä, että ei se kuntoilu hänellekään huonoa tekisi..

Jokainen joka omistaa itsellään nelijalkaisen lemmikin, tulisi olla vastuu myös sen hoitamisesta. Liikaa on lailla tarinamme miehen kaltaisia koiranomistajia, jotka ovat laiminlyöneet sekä itseään, ympärillä olevia ihmisiä, sekä myöskin lemmikkejään. Liikaa on niitä koiria, jotka ”pitkäveteiset ” päivänsä joutuvat viettämään ilman liikuntaa. Koira ei ole mikään maskotti eikä mikään ”status” pihalla olevassa ”vankeusremmissä”. Liikaa on niitä ihmisiä, jotka ottavat koiran eivätkä kuitenkaan sitä kunnolla hoida. Tällaisille ihmisille on tyypillistä että ne usein eivät hoida itseäkään. Valitettavasti kuitenkin monien ihmisten omat ”henkilökohtaiset” paineet sitten heijastuvat perheen nelijalkaiseen lemmikkiin, ihmisen parhaaseen ystävään, koiraan, tavalla tai toisella. Koira tarvitsee liikuntaa ja sitä tulisi sille myös antaa. Joten käsky kuuluukin, kaikki lenkille.

Marko Lind

Verenperintöähän vain se on

On yö. Suomalaisen tähtitaivaan alla ponnistaa monien ajokokeiden voittaja, jäniksen ja ketun sitkeä ajuri, suomenajokoira Kettukallion Kikka polttojen tahtiin. Odotus, jota kennelissä on kestänyt jo yli kaksi kuukautta, on saavuttamassa täyttymyksensä. Mutta ei Kikka ole yksin. ”Yhdessä on nähty tuiskut ja tuulet, ja yhdessä myös tämäkin kokemus koetaan”, on isäntä päättänyt ja siksi luo huolestuneen ilmeensä uskolliseen kaveriinsa. Kaivaa taskustaan kännykän ja soittaa metsästyskaverilleen, joka on näissä hommissa jo suorastaan ”ammattilainen”, ja pyytää näin lisäapua.

”Kyllä me sitkeät suomalaiset pärjätään”, puhelee isäntä koiralleen ja ikään kuin ymmärtäen lipaisee koira isäntänsä kättä. Niin suomalainen mies ja koira, kuin luotuja toisilleen. On aamu. Onnellisena katselevat metsästyskaverit pentuetta, joka imee elämän nestettä väsyneen emän rinnoista. Yksi pennuista, jolla on valkoinen risti niskassaan on saanut isännältä aivan erityisen huomion. Onnellisena ja väsyneenä isäntä katsoo metsästyskaveriaan ylpeänä ja ilmoittaa: Tulevaisuuden lupaus, Kreivitär on syntynyt”!

Kahdeksan tervettä jälkeläistä valmiina seuraamaan vanhempiensa jalanjälkiä. Matkalla tuuliin ja tuiskuihin, matkalla suuriin seikkailuihin. Sininen tähtitaivas ja kova helmikuun pakkanen on ollut todistamassa tätä suurta syntymisen ihmettä. Autuaan tietämättöminä siirtyvät pennut unten maille tietämättä kiivaasta verestään, joka tulevaisuudessa tekisi heistä niin ketun kuin jäniksenkin armottomia vihollisia. Hyvä niin, kaikki aikanaan.

Pari kuukautta myöhemmin eräänä tuulisena yönä syntyy suuren hiekkaluolaston uumenissa kuusi ketun pentua. Avuttomina ne hakeutuvat viisaan ja jo kovia kokeneen emänsä rinnoille maitoa imemään. Verenperintönä ne ovat saaneet vaiston, joka ohjaisi niitä tulevaisuudessa ihmisten valtaamille riistamaille. Ne tulisivat olemaan säälimättömiä kanalintujen ja jäniksen poikasten tuhoajia ja juuri tästä syystä vihollisuus ihmisen ja viisaaksi haukutun repolaisen välillä olisi väistämätön. Ihmisten apuna tuossa suuressa taistelussa olisi myöskin suomenajokoira. Koira, joka on jalostettu ajamaan niin kettua kuin jänistäkin. Kaksi syntymän ihmettä saman taivaan alla ja kuitenkin luonnostaan vihollisiksi syntyneet. Elämän kova laki siis tulisi verottamaan omansa.

Metsästys, jota suomalaiset ovat harjoittaneet menneisyydessä, elää vahvana nykyäänkin. Tuo sama veri, joka vahvana sykki esi-isiemme rinnassa, sykkii tänäkin päivänä vuolaana kuin Imatran koski. Kuitenkin monet tahot kauniissa Suomen maassamme eivät ymmärrä sitä verenperintöä, jonka me olemme saaneet esi-isiltämme, vaikka se on samanlaista kuin nuo ajokoiran pennut olivat saaneet vanhemmiltaan.

Monet, jotka pitävät metsästystä julmana, eivät tiedä luonnossa tapahtuvasta eloonjäämiskamppailusta paljoakaan. He eivät tiedä siitä julmasta tavasta, jolla susilauma kohtelee mm. saalistaan eivätkä he voisi sitä ymmärtääkään. Nämä tällaiset ihmiset luulevat olevansa itse luonnonlakien yläpuolella ja siksi ovat valmiita tuomitsemaan metsästäjät. Jospa he joskus vaivautuisivat menemään luontoon ja seuraamaan siellä käytävää julmaa taistelua elämästä ja kuolemasta, niin he tulisivat vakuuttuneeksi siitä, että todellinen metsästäjä on itse asiassa hyvin armollinen saalistaan kohtaan. Kun seuraavan kerran näet metsästäjän taluttamassa suomenajokoiraansa, niin muista, siinä ei mene armoton tappaja, vaan esi-isien verenperinnölleen uskollinen vaalija. Ja jos sinäkin rakas lukijani tutkisit tarkasti itseäsi niin voi olla, että löydät itsestäsi tuon saman kiivaana sykkivän veren, mutta älä säikähdä; veren perintöähän se vain on!

Marko Lind

Kuollut susi

Palataanpa ajassa hieman taaksepäin. On talvi. Lunta on edellisenä yönä satanut muutamia senttejä ja tämä on vaikuttanut eräässä innokkaassa metsien samoajassa siten, että jo aamuyöllä varhain kahvit keitettyään hän on hypännyt autoonsa ja suunnannut auton nokan kohti suomalaista erämetsää yhdessä parhaan ystävänsä, kolmivuotiaan ajokoirauroksen kanssa. Metsästysmaille saapuessaan hän huomaa autonsa valokeilassa jäniksen yölliset jäljet. Koirakin ikään kuin jotain ymmärtäen vingahtelee takapenkillä levottomasti. Isännän ja koiran saumaton yhteistyö pelaa moitteettomasti ja siksi auton parkkeeraakin tien laitaan ja ottaa taskulampun ja vielä ikään kuin varmuuden vuoksi käy tarkistamassa havaintonsa oikeaksi. Tottavie, jäniksen jäljet ne ovat ja vielä ihan aamuöiset! Auringon nousua odotellen mies ja koira levottomasti liikehtivät autossa. Aika tuntuu matelevan ja mies koiralle mietteitään puhellen, ikään kuin koira ymmärtäisi, haluaa näin saada ajan kulumaan. Vihdoinkin valoisa saapuu ja mies sujauttaa koiran hihnaansa ja yhdessä kävellään jälkien luokse.

Erämetsien vanha, iäkäs samoaja päästää parhaan ystävänsä jäljille jääden itse jännittyneenä odottamaan. Monta kertaa aikaisemminkin hän tämän kokenut, mutta aina yhtä jännittävälle se tuntuu. Hiljaisuus luo henkäyksensä ja kaikki tuntuu olevan niin kuin pitääkin. Mies, koira ja erämaa. Voisiko sitä ihminen itselleen enempää toivoa. Kaikki kaupungin melu on jäänyt jonnekin kauas taakse ja vihdoinkin saa tuntea olevansa vapaa. Vapaa kaikista huolista ja murheista. Voi, kuinka hän tunteekaan vanhassa sydämessään rakkautta tuota koiraansa kohtaan. Uskollisena se on nuoresta iästään huolimatta häntä, jo vanhaa ja joskus väsynyttäkin isäntäänsä palvellut. Aina se on yrittänyt parhaansa metsällä ollessaan ja kotikoiranakin se on vertaansa vaille.

Mies palaa ajassa taaksepäin ja muistelee ensikohtaamistaan koiransa kanssa. Oli naapuri soittanut ja ilmoittanut, että nyt oli ajokoiran pentuja tiedossa. Ei kun menoksi, sillä olihan entinen, jo iäkäs ystävä jo aikoja sitten siirtynyt ”autuaammille metsästysmaille”, joten uusi koira tulisikin tarpeeseen. Niin sitten mentiin pentuja katsomaan. Vikisten pennut innoissaan tulivat kopista vierasta katsomaan ja silloin se tapahtui. Ikinä hän ei unohtaisi niitä silmiä, sitä katsetta. Se oli totisesti rakkautta ensisilmäyksellä. Oli mies usein miesporukassa vannonut, että enää koskaan ei tunteilleen antaisi valtaa, mutta nyt hän joutui kaikki puheensa katkerasti nielemään.

Voi sitä liikehdintää ja tarmoa. Voi sitä uteliaisuutta ja intoa!! Hinnasta ei edes keskusteltu, oli mies vain innoissaan ilmoittanut, että ”tuo se on, tuon minä haluan”. Miehen näin haaveillessaan, toisaalla samaan aikaan tuo uljas rotunsa edustaja sitkeästi seuraa jäniksen yöllisiä jälkiä. Jälkiä nuuskuttaen saapuu rinteessä olevalla katajapuskalle ja sieltähän se jänis lähtee. Nyt oli ilmoitettava isännälle, että liikkeellä on. Metsä raikuu uroksen kajauttaessa monisointuisen uljaan haukkunsa ilmoille ilmoittaen, että nyt se on menoa eikä meininkiä.

Miehen lisäksi tuon intohimoisen haukun kuulee myös lähistöllä lepäilevä yksinäinen, nälkäinen susi. Haukun kuulleessaan sekä susi että mies ajattelevat kumpikin samaa asiaa. Nyt oli ruokaa tiedossa, tottavie! Metsästys oli siis alkanut. Voi sitä ylpeyden ja ihanuuden tunnetta joka velloi miehen rinnassa hänen kuunnellessaan koiransa upeaa työskentelyä. Välillä ajo kaartui kauemmas ja välillä se kuului aivan miehen lähistöllä. Uusi lumi vaikutti niin, että ajo oli lähes tauotonta. Miehen mielessä pyörivät ajokokeet, sillä tätä menoa koira kyllä ajaisi ensikaudella vielä monta ”ykköstä”. Ajo kääntyi taas lähemmäs ja nyt mies näki jo jäniksen. Se tuli suoraan kohti ja vauhti oli hirmuinen. Tälle ensimmäiselle kierrokselle isäntä ei kyllä jänistä vielä ampuisi, saisi koira vielä vähän aikaa ajaa. Jänis meni ohitse ja mies jäi odottamaan koiraa. Ei tiennyt vielä silloin, että koskaan koira ei paikalle enää saapuisi.

Ajo loppui kuin seinään. Mies ihmetteli hetken ja sitten päätteli, että oli jänis tehnyt niin pahan kepposen, että koiralla oli vain ”normaaleja vaikeuksia” selvittää kyseinen hukka. Aika kuitenkin kului eikä mitään tapahtunut. Pillillä yritti mies saada koiraa taas jäljille, mutta turhaan. Silloin päätti tutkalla seuraten etsiä koiransa, sillä jokin oli nyt vinossa.

Vihdoin mies löysi etsimänsä, verisen koiranraadon, raadellun, ei enää koiranmuotoisen suden raateleman raadon. Kyyneleet valuivat miehen poskilla hänen ottaessaan syliinsä sen, mitä vielä jäljelle oli jäänyt. Kaunis suomalainen luonto vain seurasi miehen ja koiran välisen ystävyyden traagista loppua. Vihan puuskassa mies kajautti ilmoille uhkauksen. ”Minä vielä kostan kaiken”.

Kuukausia myöhemmin löytävät luonnonsuojelijat sudenraadon jostakin suomalaisesta erämetsästä. Löytävät ruhosta kiväärin luodin jäljet ja tekevät siitä tietysti ilmoituksen poliisille. Lehdet kirjoittelevat löydöstä ja monet päivittelevät tapahtunutta.. Keskustelu susiasian ympärillä käy kiivaana. Kultaisen auringon laskiessa mailleen istuu kuitenkin vanhassa torpassa ikääntynyt erämies katsellen ikkunasta ulos jonnekin kaukaisuuteen.. Hänen vanhoissa, jo väsyneissä jäsenissään virtaa kuitenkin suomalainen erämiehen veri ja siksi hän innokkaana odottaakin jo tulevaa syksyä. Lattialla hänen vieressään makaa muutaman kuukauden  ikäinen suomenajokoira tyytyväisenä isännän hänelle äsken tarjoamaansa ruoka-annokseen.

Eivät tiedä luonnonsuojelijat, että juuri tuossa samaisessa torpassa tyytyväisen itseensä kuluttaa aikaansa vanha kokenut erämies, suden tappaja. Mutta eivät myöskään luonnonsuojelijat osaisi ymmärtää sitä rakkauden tekoa ystäväänsä kohtaan, mitä tuo vanhus oli tehnyt. Niin, syyllinen vai syytön. Riippuu kaiketi siitä, että miltä puolelta asiaa katsoo. Luonnonsuojelijoiden tulisi myöskin muistaa, että ehkä jonkin yksinäisen suden tappolistalla on joskus kenties heidän rakas lemmikkinsä, heidän paras ystävänsä. Ehkä sittenkin tuon vanhan miehen teko on hatunnostoinen asia, tekihän hän sen sentään rakkaudesta ystäväänsä kohtaan.

Marko Lind

Alkukesän riistanhoitoa

Riistanhoitajalle kesä, toisin kuin arvata saattaisi, on kiireistä aikaa. Hän voi tyytyväisenä myhäillä edellisvuoden saavutuksista, ja niistä parhaana todisteena hän on jo alueellaan, josta hän suorittaa riistanhoitoa ja jossa hänellä on metsästysoikeus, nähnyt jänispoikueen, terveen ja elinvoimaisen. Hän on metsästyskauden aikana viisaana miehenä verottanut riistakantoja vain sen verran kuin se on ollut kannan puitteissa mahdollista.

Virne suupielessä hän vieläkin muistelee viime talven kiihkeitä jänisajoja ja tuntee rinnassaan hieman ylpeyttä ja kunnioitusta koiraansa kohtaan. Tuo sama mies on heti alkukeväästä käynyt ruokintapaikoillaan tekemässä ns keväthuollon. Hän on kerännyt rehut ja jätteet ruokintapaikoilta mahdollisimman tarkkaan, tietäen, että epäpuhtaudessa pesivät loiset ja muut pöpöt. Sen jälkeen hän on kalkinnut ruokintapaikan ympäristön huolella. Myöskin ruokintalaitteiden lähettyvillä olevat nuolukivet hän on vaihtanut uusiin. Kokeneena riistanhoitajana hän tietää suolan merkityksen. ”Antaessaan saa”, sanonnan hän on saanut kokea todeksi sillä hän on huomannut, että paras päänalunen on puhdas omatunto. Puhdas omatunto siitä että riista voi hyvin. Hän pitää itseänsä ikään kuin lahjana riistakannoille. Osoituksena siitä, on luonto häntä jo niin monesti palkinnut mehevillä jänis- ja lintupaisteilla.

Rehukaalipellon teko

Hänen oikea suhteensa metsästykseen on saanut myös maanomistajat huomaamaan riistanhoidon merkityksen ja siksi hän on saanutkin heiltä luvan perustaa alueelleen riistapeltoja. Viisaudessaan hän on havainnut todeksi, että tehokas riistanhoito on poikkeuksetta lisännyt myös petoeläinpainetta alueella. Siksi hän riistapeltoja suunnitellessaan onkin ottanut sen huomioon niin, että on antanut riistalle mahdollisuuden vaihtaa ruokintapaikkoja. Käytännössä se on merkinnyt sitä että hän ei tee yhtä isoa peltoa, vaan useita pienempiä peltoja. Useat pienet pellot ovat antaneet riistalle mahdollisuuden petojen ilmaannuttua siirtyä toiselle pellolle.

Hän on ajatellut myös riistan turvallisuutta. Pellon sijoittelussa hän on pyrkinyt siihen, että riista saisi ravintonsa suoraan pellosta. Joskin myöhemmin syksyllä kerättyään pellosta hän toki tarjoilee samaa kaalia myöskin automaateista. Maan muokattua hän on lannoittanut sen pääasiassa lehmänlannalla, jota hän maanomistajien suosiollisella avustuksella saanut maataloista. Kaikki tämä toimii vain koska hänellä on hyvät suhteet maanomistajiin. Istuttaessaan siemeniä hän on kokemuksestaan tietää, että ne eivät tule olla liian lähekkäin. Työtä pelkäämättömänä hän käyttääkin kylvökeppiä ja istuttaa siemenet 20 senttimetrin välein. Jotkut toki istuttavat koneellakin ja myöskin hajakylvönä, mutta ne ovat laiskojen miesten hommia, tuumii hän ja hymyilee. Muistoihinsa palautuvat toki ne ajat, jolloin hän itsekin hajakylvöä kokeili. Liekö ollut syynä siementen pieni koko vai huono arviointikyky, mutta kaali oli jäänyt pieneksi siementen tiheyden vuoksi ja ainut mikä pellossa kasvoi olivat rikkaruohot. Istuttaessaan siemenet kylvökepillä hän saa kaalit sellaiseen järjestykseen, että rikkaruohojen kitkeminen ....

Mielessään hänellä on jo seuraavan talven soinnukkaat ajot. Hän luo silmäyksensä taivaalle ja katseensa etsii pilviä, ikään kuin pyytäen Luojaltaan siunausta sateen muodossa. Tietäen toki, että jos sadetta ei tule, hän uutterana miehenä sitkeästi vaikka ämpäri kerrallaan kuljettaa kaaleille vettä. Ja juuri tuon sitkeytensä ansiosta hän joka syksy saakin ihailla parimetristä varsistoa rehukaalipellossaan. Hän on saanut todeksi elää jo edesmenneitten vanhempiensa sanonnan ”niin makaat kuin petaat”.

Marko Lind

Jokamiehen jäniksenhoitoa (08.12.1997)

Jäniksiä ruokitaan kauniissa Suomen maassamme mitä erilaisimmilla ravintokasveilla ja viljalajeilla. Ja jos hyviin jäniskantoihin haluaa alueillaan päästä, näin tulee tehdäkin. Huippuunsa viety jäniksenhoito vaatii kuitenkin usein myös rahavaroja, jota toki oikea riistanhoitaja ei tietenkään pihtaile. Mutta jos jostakin syystä ei ole valmis uhraamaan markkojaan kauniiin Vemmelsääremme hyväksi, voi hyviin tuloksiin päästä myös käyttämällä aikaansa esim. haapoja kaatamalla.

Heti aluksi tulee kysyä lupa maanomistajilta ja toki he siihen mielellään suostuvatkin. Jos on viitseliäisyyttä voi jo kesällä käydä valikoimassa ne puut, jotka aikoo alkutalvesta kaataa, ja jo silloin voi kyseisiin puihin porata reiät ja täyttää ne suolalla. Tämä toimenpide lisää haapojen maistuvuutta ja toki sillä on toinenkin tärkeä merkitys, nimittäin se, että jänis voi käyttää ruokavaliossaan enemmän haitta -ainepitoisia ravintokasveja eikä menehdy niin helposti verivolyymin pienenemisestä johtuvaan shokkiin. Puun ollessa pystyssä reikään laitettu suola virtaa oksiin ja sitä kautta kuoreen josta se on sitten ristiturvan helppo käyttää hyödykseen. Jos tätä toimenpidettä ei ole kesällä tehnyt, kannattaa haapapaikan luokse viedä vaikkapa suolakivi joka ajaa samaa asiaa.

Haavat tulisi kaataa ennen talvea, mutta toki nytkään ei ole vielä liian myöhäistä. Puut tulisi kaataa noin 1 metrin korkeisiin kantoihin, jotta paksun lumen tultua se olisi vielä jäniksien saatavilla. Jos näin ei tehdä puu peittyy lumeen ja näin ollen työ on turhaa. On hyvä kaataa haapoja vähän eri paikkoihin maastoa, jotta pystyttäisiin eliminoimaan petojen kerääntyminen syöttöpaikkoihin. On myöskin hyvä silloin tällöin käydä haapoja kääntelemässä, jotta jänikset pystyisivät käyttämään kuoriston hyväkseen. Olen esimerkiksi itse kokeillut kuinka haluttua haapa on jäniksen ruokalistalla, ja tein pienen kokeen. Laitoin samaan paikkaan tarjolle heinää, haapaa, lehtikerppuja (pihlaja), ja jänikselle tässä tapauksessa kelpasi vain haapa. Joten ihan mistä tahansa ravintokasvista ei olekaan kysymys. Itse uskon, että hyviin riistanhoidollisiin tuloksiin pääsee pelkällä haavalla ja suolalla, mutta toki haitaksi ei ole, jos muutakin tarjolla on.

Lisäruokinnan tärkeys

On paljon pohdittu, mitkä ovat syyt jäniskantojen äkkinäisiin romahduksiin. Eri tekijöitä on toki paljon, mutta erään tutkimuksen mukaan lähes aina syynä ravinnon loppuminen ja sitä seuraava eläinten nälkiintyminen. Siis toisin sanoen, alueella jossa ei ole kenelläkään metsästysoikeutta ei useastikaan kukaan hoida riistaa. Se on siis täysin ”villiä” seutua.

Tällaisella alueella jäniskannat pääsevät useasti kasvamaan räjähdysmäisesti, koska kenelläkään ei ole lupaa metsästämällä pitää jäniskantaa elinkelpoisena. Ja kun jäniskannat kasvavat tulee eteen tilanne, jossa luonto ei pysty järjestämään jäniksille ravintoa riittävästi. Harva viitsii alueella, jossa hänellä ei ole metsästysoikeutta, tehdä riistanhoitoa, joten edessä tällaisella alueella on jäniksen nälkiintyminen ja ääritapauksessa hidas kuolema. Tosin usein luonnossa ennättää tapahtua jotakin tätä ennen, joskin yhtä kohtaloikkain seurauksin.

 Nälkiintynyt jänis ei pysty vastustamaan sairauksia yhtä helposti kuin terve yksilö ja puolikuntoisena jänis on myös helppo saalis pedoille. Myöskin tällainen yksilö kestää huonosti myös kylmää ja nämä tekijät sitten yhdessä muovaavat jänisparan kohtalon. Mutta missään alueella ei tulla tällaiseen tilanteen eteen, jos maanomistajat ymmärtävät antaa oikealle riistanhoitajalle mahdollisuuden harjoittaa metsästystä ja jäniskantojen hoitoa alueellaan. Tällä tavalla voi myös maanomistaja tehdä omistamillaan alueilla ”jokamiehen riistanhoitotyötä”. Antamalla vastuun metsästäjälle alueen jäniskanta pysyy terveenä ja runsaana.

Marko Lind

Ylistys suomenpystykorvalle (07.03.1999)

Miksi, miksi hokee mies itsekseen kyynelten valuessa poskilla hänen katsoessaan kultaisen auringon laskua suomalaisen horisontin taakse. Aurinko värjää miehen kasvot punaiseksi tehden kyynelistä kultaisatt. Ja kultaa ne tottavie ovatkin.

Syvällä sydämen muistoista nousevat nuo kultaiset aarteenjyvät palauttaen mieleen mieleen nuo eletyt vuodet. Tai, tarkemmin sanottuna kultaakin kalliimmat ovat nuo kyyneleet, sillä rahalla ei voi mitata niitä muistojen kalliita hetkiä, joita mies, kultaisen auringon laskiessa suomalaisen horisontin taakse, uudelleen elää.

Niin, mies, koira ja suomalainen luonto. Voisiko mies itselleen enempää pyytää, rohkenisiko mies itselleen enempää pyytää? Eikö siinä ole kaikki, mitä elämiseen tarvitaan? Kyyneleet, iloako vai suruako? Surua ehkä siksi, että aika oli niin lyhyt ja iloa ehkä kiitokseksi niistä vuosista joita mies sai pystykorvansa kanssa viettää. Mies pyyhkäisee kämmenellä kyyneleen poskeltaan ja katsoo kosteaan kämmeneensä ikään kuin kristallipalloon palaen ajassa taaksepäin.

Kaunis Suomen kesä oli mennyt. Jälkeen se oli jättänyt miehen kasvoille komean rusketuksen. Kesä oli siis eletty eikä paluuta entiseen enää ollut. Eikä mies sinne kyllä kaipaillutkaan, sillä jotakin parempaa oli tulossa. Aamulla aikaisin oltiin ystävän, todellisen ystävän kanssa herätty ja matkalle oltiin lähdetty. Nyt oltiin perillä ja suuntana oli kaunis Suomen luonto sen monine houkuttelevine aarteineen. Purot, lammet ja joet heijastaen sitä kirkkautta jota jokainen väsynyt matkamies tarvitsee elämänsä pimentoon.

Puut, pensaat ja kukat antaen taivaallisen tuoksun saasteiden keskellä asuvalle kaupunkilaiselle. Hiljaisuus lintujen laulun säestämänä antaen parasta terapiaa elämän kiireen keskellä asuvalle matkaajalle. Kaikki nämä aarteet omistaen suuntaa mies kulkunsa läheiseen kuusikkoon sydän otuksesta pompahdellen.

Suomen uljas edustaja, kansalliskoiramme pystykorva oli autolta lähdettäessä ottanut ns. ennakkoa häviten jo aikoja sitten metsän pimentoon. Maasto oli tuttu, mies oli kesän aikana seuraillut lintupoikueiden kehitystä ja tiesi lähellä olevan monilukuisen teeripoikueen. Niin, mies ja koira ja suomalainen metsä. Elämää parhaimmillaan, tottavie!

Hiljaisuuden rikkoo yhtäkkiä Piken intohimoinen haukku. Nyt tuli kiire miehelle jos saalista meinasi saada. Jalka toisen eteen ja haukkua kohden. Loppumetrit suorastaan ryömien ja siten pudotus. Kesäinen teeri tulee alas tarkan laukauksen johdosta niin että ”mätkähtää”. Voi sitä iloa ja riemua koiran odottaessa palkintoaan. Palkinnonjaon jälkeen koira häviää taas metsään ja haukku kajahtaa uudelleen. Mitä ihmett...huudahtaa mies ihmetyksekseen ja rientää haukulle. Taas loppumetrit ryömien ja laukaus. Lintua suolistaessaan häviää koira taas metsän pimentoon ja kiivas haukku kertoo taas jotakin löytyneen.

Ei jouda mies enää ihmettelemään vaan kiitoksella ottaa sen vastaan mitä Luojansa hänelle haluaa tarjota ja siksi haukkua täynnä oleva suomalainen metsä saa vastaanottaa vielä kolmannen laukauksen. Mies nipistelee itseään huomatakseen onko tämä kaikki totta! Ylpeänä koirastaan mies laittaa teeret roikkumaan vyölleen luullen metsästyspäivän jääneen siihen. Autoa kohden suuntaa tietämättömänä siitä, että koiran ajatukset eivät tällä kertaa käy yksiin isännän kanssa. Teeret vyöllä hieman ”hiertäen” kävelee mies kuin kuningas suomalaisessa erämetsässä. Olipahan kerrankin kotiin jotakin viemistä, ajattelee mies ja pyyhkäisee hikeä kesän ruskettamalta otsaltaan.

Samassa jostakin kaukaa, hyvin kaukaa kajahtaa Piken haukku. Tällä kertaa haukku on hieman erilainen. Se on niin kiivas, että isäntä alkaa jo huolestua että ehtiikö tuo todellinen ystävä edes hengähtää siinä välillä. Nopeasti haukkua kohden juosten hän pysähtyy hetkeksi. Haukku loppui...mitä ihmettä, ajattelee mies ja hengähtää hieman. Pettymys valtaa hetkeksi mielen, mutta onneksi haukku jatkuu yhtä kiivaana kuin se oli alkanutkin. Haukun lähelle päästyään huomaa koiransa haukkuvan isoon kuuseen. Mies nostaa pyssyn olalle ja yrittää löytää haukuttavan, mutta iso mänty edessä haitta näkyvyyttä. Puuta hieman kiertäen huomaa oksalla ISON UKKOMETSON! Kädet jännityksestä täristen painaa liipasinta ja tanner suorastaan tömähtää linnun pudotessa maahan. Mies katsoo ylös kirkkaalle taivaalle ja lausuu sanomattoman kiitoksen. Ja syytä siihen toki onkin!

Illan tultua jossakin kaukana suomalaisessa erämetsässä laahustaa mies raskaine lintutaakkoineen, väsyneenä, mutta silti niin onnellisena koiran hakiessa innokkaana että josko sieltä metsästä vielä jotain haukuttavaa löytyisi. Niin, suomalainen pystykorva, jalostettu lintua haukkumaan. Kuin suomalainen mänty, vähällä toimeen tuleva mutta silti niin uljas lajinsa edustaja. Kaikki tämä vain kultaisten kyynelten kertomaa miehen kämmenellä.

On suorastaan häpeä, että kaunis suomalainen koirarotumme Suomen pystykorva on saanut niin kielteisen suhtautumisen EU:n taholta. Suomen pystykorva, joka on ollut suurelta osin vaikuttamassa siihen että muinaisuudessa ruokapöydässä köyhyyden aikana oli edes jotain syötävää, on tänä päivänä niin monien ikävien olosuhteiden vuoksi jäänyt ikään kuin syrjään. Suomen heikentyneet lintukannat ovat olleet onnen omiaan vaikuttamaan pystykorvan arvostuksen alenemiseen. Ihmisten muuttuessa ovat olosuhteetkin ihmisten myötävaikutuksesta muuttuneet. Onko niin, että kaunis pystykorvamme vetelee ajassa jossa elämme viimeisiä hengenvetoja?

Voitko katsoa suomenpystykorvan uljasta edustajaa suoraan silmiin ja sanoa: ”emme tarvitse sinua enää”. Unohtaminenko olisi se oikea palkka niistä palveluksen vuosista joita tuo kansalliskoiramme on meitä monia metsämiehiä ja -naisia kohtaan osoittanut. Kaunis suomenpystykorvarotumme on tänäkin päivänä aina hatunnoston arvoinen riippumatta siitä mitä ”päättäjät” asiasta ajattelevat. Ei totisesti virtaa brysseliläisellä päättäjällä sama veri suonissaan kuin suomalaisella todellisella metsien samoajalla. Jos virtaisi niin silloin ymmärtäisivät pystykorvamme arvon.

Jos arvo on se, että käsissämme tänä päivänä on koirarotu, joka on kultakimpalettakin arvokkaampi. Käsissämme on Suomen pystykorva, kansalliskoiramme, jonka kanssa kaunista maatamme samoillessa voi kokea vielä ne samat autuuden hetket jotka esi-isämme jo muinoin saivat ikään kuin lahjana Luojaltaan vastaanottaa.

Niin kuin pystykorvamme, niin myöskin koko kaunis luontomme onkin lahjaa ja oppikaammekin sitä sellaisena käyttämään. Osoituksena siitä, että pystykorvamme suonissa virtaa todellinen metsästysveri, voi tavallinen kulkija tänäkin päivänä nähdä kauniissa, lumisessa, Suomen luonnossamme miehen, jonka edessä risteilee näädän jälkiä seuraten kaunis kansalliskoiramme Suomen pystykorva.

Marko Lind

Kuka herkuttelee milläkin (20.12.1998)

Heti alkuun haluan kertoa teille tarinan miehestä, joka oli elämäntehtäväkseen valinnut metsästäjien syyttelemisen. Usein metsästäjän kohdatessaan hän vetosi inhimillisyyteen. Lähinnä siihen, kuinka tuo verenhimoinen saalistaja” voi kulkea puhtaalla omallatunnolla kaiken sen ”teurastamisen” jälkeen mitä metsästysreissuillaan suoritti. Painostuksen alle joutunut metsästäjä puolustautui usein vetoamalla järkisyihin, kuten esimerkiksi jos riistaa ei vähennettäisi niin taudit pääsisivät leviämään, ja tuloksena saataisi olla riistakato. Järkisyihin vetoaminen tuntui kuitenkin olevan turhaa, sillä olihan tarinamme mies suorittamassa elämäntehtäväänsä.

Kävi kuitenkin kerran niin, että tarinamme päähenkilö koki taloudellisia vaikeuksia. Toisinsanoen ruokaa pöydässä ei ollut riittämiin. Syyttelemisen kohteeksi joutunut metsästäjä omisti kuitenkin rakastavan sydämen, eikä hän kaikista syyttelyistä huolimaa voinut puhtaalla omallatunnolla katsella lähimmäisen vaikeata elämäntilannetta. Siksi hän lähettikin tuolle miehelle jänispaistin helpottamaan nälän ankaraa koetusta. Kului pitkä aika kun nämä kaksi jälleen kohtasivat toisensa.

Tällä kertaa keskustelu ei pyörinytkään ”teurastamisen” ympärillä vaan keskustelu oli paljon rakentavampaa. Heidän erotessa toisistansa tuo ”entinen” syyttelijä huusi vielä metsästäjän perään viestin: ”jänispaisti oli tosi hyvää”, odotan seuraavaa lähetystäsi.” Opettava kertomus, eikö totta.

Valitettavasti tällaisia metsästäjien syyttelijöitä esiintyy kauniissa Suomen maassamme aivan liikaa. Tähän ovat varmasti vaikuttaneet monet seikat: on surukseni myönnettävä että metsästäjäkunta on itsekin ollut myötävaikuttamassa tällaisten käsityksen syntyyn. On niitä itseään metsästäjiksi kutsuvia, jotka menevät kauniiseen Suomen luontoomme vain saalista hakemaan. Nämä tällaiset eivät ole oikeita metsästäjiä. Heidän kohdallaan on oikein puhua teurastajista ja saaliinhimoisista tappajista.

Mutta on kuitenkin muistettava että tänä päivänä tämä tällainen joukko on hyvin pieni. Joten olisikin väärin yleistää tämä koko metsästäjäkuntaa koskevaksi tosiasiaksi. Siis vielä kerran, metsästäjä joka on saalinhimoinen tappaja, on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Myöskin suuri syy metsästäjien syyttelijöiden esiintymiseen on ollut ja on liikkeet, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen luonnon suojelun, eläinten suojelun, siis toisin sanoen luonnon puolesta puhumisen roolin. He tekevät erittäin hyvää ja usein vilpitöntä työtä luonnon hyvinvoinnin puolesta ja kiitos siitä siis heille. Mutta heidänkin joukossaan on huolestuttavaa kyllä, ryhmä joka on ottanut valtuuksia omiin käsiinsä mustamaalaten koko luonnonsuojelun ystävät. Tämä mustamaalaajien joukko ei ole tosiasioista kovinkaan hyvin perillä, sen kertoo heidän mielivaltaiset puuhastelunsa. Näistä olemme saaneet lukea lehdistä ja katsella televisiosta. Juuri tämän joukon edustajat ovat niitä syyttelijöitä ja tuomitsijoita joiden edessä metsästäjäkunta joutuu useasti puolustellen vetoamaan tosiasioihin. Edellä kerrottu esimerkkitapauksen mies kuului juuri tällaiseen ryhmään. Syyttelijöiden ryhmälle on ominaista tuomita toinen ihminen jostakin sellaisesta mitä itsekin tiukan paikan tullen on valmis tekemään. Tällaisten ihmisten vilpillisyys koetukseen joutuessaan kyllä ennen pitkää paljastuu.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pysähdyttää sinut, joka syytät ja tuomitset metsästäjiä, miettimään, ovatko sinun motiivisi puhtaat vai ovatko ne vilpilliset. Myöskin kirjoituksen tarkoitus on pysähdyttää ne metsästäjät jotka liikkuvat luonnossa vain teurastaen. Sillä oikea metsästäjä on samalla myös luonnonsuojelija, suurimman osan ajastaan hän uhraa riistaeläinten ruokintaan ja luonnon hyvinvoinnin eteen.

Aika näin joulunvieton keskellä on kiireistä aikaa. Kaiken tämän kiireen keskellä voi oikea metsästäjä pysähtyä hetkeksi nauttimaan siitä mitä luonto koko kauneudessaan on hänelle tarjonnut. Siinä samassa hän voi myöskin valmistaa aterian vaikkapa metsosta. Tuosta ylväästä kanalintukantamme edustajasta. Hänen ei tarvitse häpeillen tuota paistia valmistaa, sillä itse asiassa hän on nauttimassa vain työnsä hedelmistä. Paljon riistanhoitotyön eteen nähty vaiva on palkinnut tekijänsä.

Pienpetojen kurissa pitäminen on ollut myötävaikuttamassa siihen, että metson hän on voinut metsästysmailtaan reppuun pudottaa. Metson valmistettuansa hän voi vaikkapa pyytää naapurinsa yhteiselle aterialle. Olkoon se ikään kuin alkuna uudelle ystävyydelle. Olkoon se myöskin myötävaikuttamassa oikeaan suhtautumiseen metsästäjiä kohtaan. Jos naapuri onkin useasti syytellyt eikä mieli tekisi itse aloitetta tehdä, niin on syytä muistaa että rakkaus ottaa aina ensimmäisen askeleen. Myöskin metsopaistista nautittaessa ei pidä unohtaa metsästyskumppania, joka ehkä jo siellä tarhassa vikisee ja koiranaivoillaan huokailee ”minäkin tahdon aterialle mukaan”:

Metsopaisti

Nyljetty ja noin viisi vuorokautta riiputettu metso täytetään omenalohkoilla ja voidellaan sitruunalla. Sitten lintuun hierotaan mausteseos, joka sisältää: cyrryä, broilerimaustetta, grillausmaustetta, suolaa ja korppujauhoa. Paisti laitetaan kulhoon, jossa on nestesekoitus joka sisältää: vettä, margariinia ja yhden lihaliemikuution. Lintu asetetaan kulhoon niin, että se on noin puolet nesteen peitossa. Kulho täytetään vielä lohko-omenoilla. Lintua kypsennetään uunissa useita tunteja. Tarjoillaan keitetyn riisin ja mustaherukan kanssa.

Marko Lind

Vitsan vääntöön (heinäkuu 1999)

Kaunis kesäpäivä jossakin päin kaunista Suomen maatamme. Pakahduttavan helteen hiljaisuuden rikkoo aina silloin tällöin jonkun yksinäisen paarman siipien ujellus. Lintujen viserrys on puista lakannut ja kaikkialla on pakahduttavan kuumaa. Luonto tuntuu viettävän siestaa.

Jostain kaukaa, suurten pihlajapuskien takaa kuuluu kuitenkin epämääräistä läiskintää. Ensin kuuluu paarman siipien ujellus ja sitten ”läts”. Taas on hetken hiljaisuus ja sama toistuu uudestaan. Kottarainenkin tuntuu ihmettelevän tätä siestan rikkojaa ja siksi on istahtanut aivan männyn alaoksille seuratakseen tapahtumaa. Päätään käännellen se ihmettelee ja välillä jalallaan nipistelee itseään koetellakseen onko todellakin valveilla vai näkeekö vain sittenkin unta. Niin, kuka ja miksi joku uskaltaa rikkoa ”siestaa”, päivän lepohetkeä?

Mies hikisenä, välillä paarmoja ihostaan ”läpsäyttäen” nousee kannolta ja aloittaa epämääräisen työnsä. Rivakalla otteella hän tarttuu kiinni pihlajan oksaan, katkaisee sen ja sitten tekee saman toiselle ja kolmannelle oksalle. Kun hänellä on kädessään suuri nippu pihlajan oksia niin sitten hän narulla sitoo ne yhteen. Hetkeksi pysähtyy, nostaa kätensä koholle ja taas...”läts”, paarman ujeltava siipien vihellys loppui tältä erää siihen. Tätä jatkuu ja jatkuu, kunnes kottarainenkin oksalla kyllästyy ja ikään kuin mielenosoituksena siestan rikkojaa kohtaan, ruikkaa ulosteensa miehen otsalle. Kuuluu vain ”läts”, mutta tällä kertaa ei sitä seuraakaan hiljaisuus vaan kohtuuton noituminen. Luonnon uljas edustaja, kottarainen, saa kuulla kunniansa. Tähän suutahtaneena ruikkaa kottarainen toisen pomminsa miehen niskaan. Ei kuitenkaan ehdi jäädä pomminsa vaikutusta seuraamaan sillä tässä vaiheessa lentävät jo oksat ilmassa ja luonnon hiljaisuuden rikkoo kiivaan miehen huuto: - Kyllä minä sinulle näytän, sinä epämuodostunut luonnon oikku!

Mies kuitenkin jo kohta rauhoittuu ja rupeaa jatkamaan työtään. Kantaa pihlajanniput yhteen kasaan, pyyhkii otsalta hikeä ja jatkaa taas armotonta menoaan. Iltapäivällä on soratien varteen kasattu toistasataa pihlajannippua kuljetusta varten. Tyytyväisenä itseensä mies ottaa lonkaltaan kännykän, soittaa metsästyskaverilleen ja ilmoittaa: Ny ne lehtikerput jänisten talviruokintaa varten on sitten tehty. Minä ja kerput odotamme vain kuljetusta kotiin.

Sama mies ja sama suomalainen luonto. Aikaa on vain siitä, kun viimeksi hänet kohtasimme kulunut noin puoli vuotta. Lumi on luonut vaippansa ja pakkasta on toistakymmentä astetta. Nyt kuitenkaan ei ole luonto hiljainen, päin vastoin, ilman täyttää monisointuinen suomenajokoiran kiivas ajohaukku. Ja onkos se mikään ihme, sillä kyllähän jäniksiä sellaisella alueella on, missä niitä ruokitaan. Joten ihan hukkaan ei miehen kesäinen uurastus ollut mennyt!

Kaunis Suomen luontomme on talvisin karu koettelemusten kenttä monelle riistalajillemme. Jänis, jota maassamme metsästetään lukumääräisesti metsästyskaudella varsin paljon tarvitsee osakseen myöskin riistanhoidollista huomiota. Todellinen metsästäjä, joka on aina myöskin luonnonsuojelija kokee etuoikeutenaan hoitaa riistaa alueella, jossa hän metsästää. Jänis on varsin kiitollinen ruokinnan kohde ja siksi sitä maassamme ruokitaankin, voisi sanoa, eniten. Lehtikerput ovat jänisten ruokalistalla kärkipäässä puhuttaessa talvisin suoritettavasta lisäruokinnasta.

Lehtikerput on syytä tehdä jo juhannuksen aikoihin, tällöin lehdissä on eniten ”ravinoaineita”. Parhaiten jäniksille maistuu pihlaja ja sekin runsaasti suolattuna. Lehtikerppujen teko-ohje onkin seuraava: Ensin tietysti kysytään maanomistajalta lupa lehtikerppujen tekoon. Kerput kasataan oksista, toki muutkin käyvät, mm. koivu ja haapa, ja sitten sidotaan yhteen. Sen jälkeen ne on hyvä viedä kuivumaan johonkin suojaisaan paikkaan ja niiden annetaan kuivua parisen viikkoa. Kun kerput ovat kuivuneet niihin lisätään suolaa ja ne pinotaan. Talven levittäessä vaippansa kauniin maamme ylle, ne sitten sieltä viedään ruokintapaikoille. Kun kerput on oikein valmistettu, niin ne maistuvat ”suurina herkkuina” ristiturvallemme eli jänikselle.

Kun metsämies tai -nainen tekee alueillaan, jossa hänellä on metsästysoikeus, sitkeästi riistanhoitotyötä, saa hän myöskin nauttia hyvistä riistakannoista. Paljon puhutaan tänä päivänä siitä, kuka on oikea luonnonsuojelija. Totuus on se, että oikea metsästäjä-riistanhoitaja on myöskin oikea luonnonsuojelija. Vuosittain he vievät satoja tuhansia kiloja ruokaa maastoon talven ankaruudessa kamppaileville eläimille. Lukuisat ovat ne työtunnit, mitä riistan eteen metsästäjät vuosittain tekevät. Kuitenkin ”kettutyttöjen” tyyppiset, vääränlaiset luonnonsuojelijat pyrkivät ”mustamaalaamaan” metsästäjät. Eikö ole outoa, sillä kertaakaan en ole omin silmin nähnyt, enkä keneltäkään toiseltakaan kuullut, että nuo, vääränlaiset luonnonsuojelijat olisivat kertaakaan auttaneet talven ankaruudessa kamppailevia eläinkunnan edustajiamme. Tuleekin siis muistaa sanoilla ei ole mitään merkitystä, vain sillä mitä me teemme. Hyvää riistanhoitokesää kaikille!

Marko Lind

Vahinkoeläinten suhde riistakantoihimme (02.10.1996)

On harmi, että Suomen kanalintukanta ei kaikissa osissa kaunista maatamme kestä sellaista metsästyspainetta, kuin olisi suotavaa. Monissa osissa maatamme on esim. metson metsästys kielletty kokonaan. Syitä, jotka vaikuttavat kanalintukantamme pienuuteen on varmasti monia. Avohakkuilla ja muilla toimenpiteillä on varmasti ollut oma vaikutuksensa. Varmaa on ainakin se, että vahinkoeläimillä on painava osuus lintukatoon.

Kanahaukka, ehkäpä eniten kanalintukantaamme hävittävänä vahinkolintuna on kuitenkin rauhoitettu, joten se on asia johon ikävä kyllä emme voi paljonkaan vaikuttaa. Kettu, supikoira ja muut pienpedot rasittavat omalta osaltaan juuri poikasia ja hautovia emoja. On syytä tarkasti harkita esim. teeren talviruokinnan hyöty- ja haittatekijät, niistä talviruokintapaikoista kun haukka saa itselleen oivan metsästysalueen. Teeren talvinen ruokapöytä käsittää lähinnä alueen, jossa koivuja on runsaasti. En usko että on kovinkaan järkevää yrittää houkutella lintuja alueelle jossa ne luonnollisesti eivät viihtyisi. Ja onhan esimerkiksi tutkittu, että liian pitkälle kevääseen ulottuva teeren ruokinta olisikin vain poikastuottoa haittaava tekijä. Tärkeätä onkin tarjota kanalinnuillemme elinolosuhteet, jossa sen luontaista ruokaa olisi runsaasi tarjolla, jossa vahinkoeläinkannat olisivat pienet, ja jossa metsästystä harjoitettaisiin viisaasti metsästyspaineen kohdistuessa vain nuoriin lintuihin ja vain silloin kun kanta on niin suuri, että sitä ylipäänsä voidaan verottaa.

Ja kun nämä kaikki asiat on kunnossa voi metsästäjä kuulakkaana syysaamuna kokea ne autuuden hetket samoillessaan Suomen kauniissa luonnossa kuunnellen teeren pulputusta tai haltioituneena kuunnella metson, homenokan kiroilua koiralle sen haukkuessa intohimoisesti luottaen siihen, että isäntä tarkalla laukauksellaan suo sille ne riemun hetket, jotka se saaliinjaolla tietää saavansa.

Marko Lind

Yhden ketun tähden (18.02.1998)

Multa pöllyää ja hiki lentää. Lapion tömähdykset kuuluvat kauas syksyisessä kuulakkaassa ilmassa. Kaivettuaan kuopan ottaa mies isosta säkistä hirven teurasjätteitä ja ikään kuin jotakin suunnitellen asettaa ne montun pohjalle. Laittaa vielä paksun putken, huilaa hetken ja alkaa sitten lapiolla peittämään juuri kaivamaansa kuoppaa. Kuopan peitettyään ottaa hatun päästään ja pyyhkii hien kädenselkämykseen. Katsoo hetken työtään ja tyytyväisenä lähtee astelemaan metsän pimentoon. Maastoon jää vain merkkinä kovasta ahertamisesta mullasta esiin työntyvä putken pää.

Autuaan tietämättömänä nukkuu samainen mies mökissään syksyisen kylmän myrskytuulen puhaltaessa voimakkaasti ravistellen viimeisetkin lehdet puista. Samaan aikaan vaeltelee iso uroskettu kohti miehen metsästysalueita. Myrskytuuli tuo ketun nenään kiinnostavan hajun ja vaistonsa ohjaamana repolainen kulkeutuu tuon samaisen salaperäisen mullasta esiin työntyvän putken pään luokse. Hetken nuuhkittuaan salaperäistä ruokahalua kiihottavaa tuoksua tuo samainen kettu ikään kuin tyytyväisyytensä osoitukseksi heilauttaa kerran häntäänsä häviten metsän sekaan tietäen, että palaisi samaan paikkaan taas seuraavana ja sitä seuraavana yönä. Miehen kääntäessä mökissä kylkeään, hän ei tiedä, että juuri sillä hetkellä hänen aikaisemmin suoritettu urakkansa oli saavuttanut tarkoituksensa...

Koira vingahtelee levottomasti

On talvi. Yön synkkyys vaihtuu aamun hämäräksi herättäen mökissään asuvan miehen. Hänen uskollinen ystävänsä suomenajokoira vingahtelee levottomasti. Mies ikään kuin ymmärtää ystävänsä vihjeen, alkaa kiireesti pakkaamaan reppuansa Sitten katsoo ulos ikkunasta lämpömittariin tyytyväisenä näkemäänsä ”myhähtää” ja laittaa sitten ystävänsä hihnaan molempien häipyessä samalla oven avaisulla ulos talviseen marraskuiseen aamuun. Parivaljakko suuntaa kulkunsa kohti tuota salaperäistä jo kettu repolaisellekin tutuksi tullutta paikkaa.

Määränpäänsä saavuttuaan koira vaistonsa ohjaamana alkaa innokkaasti nykiä ja tempoilla hihnassa. Se on haistanut jotakin ja siksi miehenkin olemus saa ikään kuin uutta puhtia. Ja todellakin, jäljet lumisessa maastossa paljastavat syyn koiran käytökseen. Viekkaan ketun mutkittelevat aamuöiset jäljet. Hetkeäkään epäröimättä mies päästää ystävänsä irti hihnasta ja kaivaa aseensa pussista. Lataa sen ja suuntaa kulkunsa kohti korkeata mäkeä. Koira on hävinnyt lumisen metsän sekaan. Olemassaolostaan se kertoo haukkumalla harvakseltaan näin ilmoittaen isännälleen että jäljillä ollaan. Yhtäkkiä ilmoille kajahtaa kiivas suomenajokoiran monisointuinen haukku. Ajo tuntuu tulevan suoraan kohti ja mies jännittyneenä odottaa ja odottaa. Sitten ajo kääntyy poispäin häviten jonnekin hyvin kauas. Juoksuaskelilla mies suuntaa kulkunsa ajon perään. Jo monta tuntia kestävän pitkän seuraamisen jälkeen kuulee hän jälleen ystävänsä ajoa. Nopeasti kiiveten mäen harjanteelle, hän istahtaa kannon päälle ja siinä istuskellen puristaa hatustansa matkan aikana tulleet hikipisarat lumiselle hangelle. Samassa hän näkee kaukaa lähestyvän tuuheaturkkisen takaa-ajettavan. Aivan paikoillaan mies odottaa kunnes kettu on tarpeeksi lähellä ja sitten nostaa aseensa ja laukaisee. Vain metsä ja Jumala on ollut todistamassa yhden riistarosvon siirtymistä ”autuaammille metsästysmaille”.

Metsästysseurojen suosittava ketunpyyntiä

Hyvää riistakantaa ei saada sinne missä on paljon pienpetoja. Tällä hetkellä suurin osa suomalaisesta kauniista luonnostamme on metsästysseurojen hallinnassa, kun kysymyksessä on riistanhoito ja metsästys. Siksi metsästysseurat ovat avainasemassa, kun puhutaan vahinkoeläinten pyynnistä. Vaikka riistaa kuinka ruokittaisiinkaan, niin hyvään lopputulokseen ei päästä jos ketut ja muut pienpedot pistelevät suihinsa ruokinnan tuloksena syntyneet runsaslukuiset jänispoikueet.

Kun metsästysseurat panostavat ruokintaan ja pienpetojen pyyntiin erottamatta niitä toisistaan, lopputulos on mahtava. Runsaasta riistakannasta kun hyötyy niin metsästäjä kuin normaali luonnossa liikkujakin. Paljon puhutaan pienpetopyynnin tärkeydestä. Asian eteen kuitenkin vain harva seura on lähtenyt tekemään jotakin. On paljon innokkaita ketun pyytäjiä, joilla ei ole käytössään hyviä ja laajoja metsästysalueita. Tällaisille metsästäjille tulisikin jokaisen seuran antaa lupa metsästää alueillaan vahinkoeläimiä. On toki totta, että valvominen tällaisessa tilanteessa tuottaa vaikeuksia, mutta kyllä laiminlyönnit ennen pitkää aina paljastuvat. Lähtökohtana tulisikin olla luottamus ja sama päämäärä – eli hyvä riistakanta.

Marko Lind

Metsästäjän – riistanhoitajan vastuu (02.11.1996)

Se miten yksityinen metsästäjä voi vaikuttaa alueillaan, jossa hänellä on metsästysoikeus riistakantojen suuruuteen, riippuu paljolti siitä, kuinka paljon hänellä on halua ja aikaa käytettävissään. Kaikista parhaimpaan tulokseen, etenkin kanalintujen ollessa kysymyksessä, päästään varmasti pienpetoja vähentämällä. Sillä vaikka metsänhoidollisesti ja lisäruokintaankin paljon panostamalla olisi aikaansaatu runsas poikastuotto, niin hyöty jää varsin vähäiseksi supikoirien ja kettujen pistellessä poskeensa niin jäniksen kun linnunkin poikaset. Sillä totta on, että alueelle ei voi saada hyvää riistakantaa jos pienpetoja on runsaasti. Meidän metsästäjien – riistanhoitajien tulisikin keskittää kaikki voimavaramme siihen, että pienpetokannat eivät pääsisi ylisuuriksi ja siten tekisi muunkin arvokkaan riistanhoitotyömme turhaksi.

Loukkupyynti

Supikoiran, mäyrän sekä myös villikissan pyynnissä on osoittautunut varsin tehokkaaksi pyyntimuodoksi loukulla pyynti. On vain oltava riittävästi aikaa ja tarmoa, niin hyviin tuloksiin kyllä päästään. Parhaita loukun asettamispaikkoja ovat eittämättä peltojen laidat mutalahtien ruohikkoiset rannat sekä metsäautoteiden vierustat. Siellä kun supikoirat ja mäyrät mielellään oleskelevat. On hyvä asettaa loukut niin, että ne on helppo sinne viedä ja mikä tärkeää, että ne on helppo joka päivä käydä kokemassa.

Syötiksi loukkuihin on hyvä laittaa kalan tai lihan perkuujätteitä ja tärkeää on myös naamioida loukut luontoa myötäileviksi. Näin alkusyksyllä loukkuihin eksyvät helposti nuoret yksilöt, ja näin loukkupyynti tuottaa tulosta jopa niin, että koko pesue voidaan saada arvokkailta riistamailtamme riistaa tuhoamasta. Eläimen lopettaminen loukkuun sujuu parhaiten pienikaliperisella aseella, eikä näin eläimelle tuoteta turhia kärsimyksiä. Hyvä on myöskin pitää pyynnissä vain sellaisia loukkuja, jotka materiaaliltaan ovat kestäviä, sillä mäyrän eli metsäsian mentyä loukkuun voi jäljellä seuraavan aamuna olla vain läjä lautoja. On huolehdittava siitä, että laukaisumekanismit toimivat myös ensipakkasten tultua, sillä eläin kerran päästyään loukusta, ei varmasti sinne uudelleen mene.

On myös yllättävää kyllä, sellaisiakin supikoiria, jotka eivät loukkuun mene ja silloin olisikin hyvä jos käytössä olisi kovaluonteinen koira. Koiran kanssa aikaisin aamulla kun supin löytää helposti sen syötyänsä mahansa täyteen haaskalla, nukkumassa lähimmästä kuusikosta tai jostain kivenkolosta. Myöskin ketunpoikanen näin alkusyksystä saattaa eksyä loukkuun, mutta harvinaisempaa on kuitenkin saman emoketun ollessa kyseessä. Poikkeuksia toki on. Ansapyynnissä tehokkain ja paras tapa ketulle onkin ehdottomasti jalkanaru. Villikissoja loukulla pyydettäessä olisi loukut asetettava riittävän etäälle asutuksista, sillä jos käytät loukkuja 300 metriä lähempänä taloja, saat saaliiksi vain kilttejä kotikissoja, jotka eivät saalista ja ovat taloissa tarpeellisia.

Haaskapyynti

Itse ketunpyynnin onnistuminen on riippuvainen siitä onko asian eteen tehty riittävästi alustavaa työtä. Kettu kun ei ole niin helposti pyydettävä kuin mäyrä tai supikoira. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää perustaa alueille, jossa tiedetään repolaisen mielellään viihtyvän, haaskoja, joihin se mielellään laiskuuttaan hakeutuu täyttämään vatsaansa.

Haaskat, joiden eteen on nähty paljon vaivaa, palkitaan kyllä tekijälleen runsailla nahoilla ja hyvällä riistakannalla. Itse haaskanteko suoritetaan siten että lapiolla kaivetaan maahan kuoppa, jonne jätteet laitetaan. Kalan ja lihanperkeitä on hyvä laittaa runsaasti jotta siinä riittäisi syömistä koko pitkäksi talveksi. Hyvä on laittaa paksu putki, ennen kuin kuopan peittää, sillä putkesta hajut kulkeutuvat lähimaastoihin houkutellen kilometrienkin takaa alueelle kettuja. Tuo pelkkä haju itse asiassa vain houkuttelee eläimiä paikalle, sen takia onkin ensiarvoisen tärkeää, että läpi syksyn eläimille on myös tarjolla pienen pientä naposteltavaa, sillä pelkkä haju ei saa niitä pysymään alueella.

Ennen maan routaantumista avataan haaska lapiolla kun eläimet ovat tottuneet käymään joka öisinä vierailijoina, josta sitten ensilumenaikaan kertovatkin lumeen jääneet ketun jäljet. Hyvin hoidetulta haaskalta voidaan saada talven aikaan useita repolaisia. Pyyntimenetelminä käytetään haaskalta ampumisen lisäksi jonkin verran jalkanarulla pyyntiä, mutta varmasti hauskin ja jännittävin tapa on ajokoiralla pyynti. Hyvältä haaskalta kun aina saa ajon. Kokenut, ajokoiralla kettua pyytävä metsästäjä voikin ilokseen huomata hyvin hoitamallaan haaskalla ensilumien tultua tuoreet ketunjäljet tai useammatkin, ja innoissaan siitä, punaturkin pään menoksi , hän hihnastaan päästää sitkeän ajurin, suomenajokoiran jäljille, tietäen kokeneena metsästäjänä, että tuota rinnettähän se viekas repolainen kohta koiran painostamana nousee.

Marko Lind